Metsässä

Käyttämäni ylistyssanat alkavat kohta varmaan jo menettää merkityksensä, kun kaikki on aina niin mahtavaa ja ihanaa, mutta koettakaa nyt ainakin vielä tämän kerran uskoa, kun sanon, että tämä päivä oli yksinkertaisuudessaan ihan valtaisan ihana. Juuri sellainen täydellinen sunnuntai, kun ei edes muista kantaa huolta huomisesta ja murehtia seuraavan viikon työasioita, vaan keskittyy vain ja ainoastaan nauttimaan tästä hetkestä.  

Jos tämän päivän kohokohdat pitäisi esittää kuvin, niin se menisi ehkä jotenkin näin:

Kävimme siis neiti Nokkosen kanssa sienessä ja paljon niitä sieniä löytyikin. Ainakin sata. Ja voiko olla ihanampaa tapaa kruunata syksyinen sieniretki kuin syödä eväitä ja hörppiä teetä keskellä kauneinta metsää. Siinä jos missä oli tunnelmaa.

Jos nyt pitäisi vielä vetää yhteen viikonloppua, niin stressitasot ovat aivan varmasti tulleet ihan ropissen alas, niin paljon on tullut tehtyä kaikenlaista kivaa ja liikuttua luonnossa. Se ei tosin vielä valitettavasti ihan suoraan korreloi uniongelmien helpottamisen kanssa. Nukkumisen suhteen asiat ovat nimittäin edelleen vähän niin ja näin eli pientä parannusta on tapahtunut, mutta ei kuitenkaan vielä mitään, mistä sen enempää kannattaisi innostua. Mutta vaikka kroppa onkin totaalisen väsynyt, niin mieli on kuitenkin onneksi vielä virkeä ja asenne positiivinen - eli ehkä se tästä.

Aki, Jari, Unska ja mä

Kun nyt jopa ihan erikseen kehotettiin ottamaan rennosti ja tekemään kaikkea kivaa, niin minähän olen totta kai tehnyt työtä käskettyä ja vietinkin eilen ihan mahtavan päivän herra Untuvaisen, Akin ja Litmasen kanssa. Vietimme sitä niin kutsuttua laatuaikaa ja kävimme jo perinteeksi muodostuneesti katsomassa Suomicupin finaalit ihan paikan päällä. Ja jos ei kuvista tunnista, niin lajinahan oli jalkapallo ja joukkueina HJK ja KuPS. Päivä oli niin täydellisen ihana ja oli ihan huippua pitkästä aikaa taas kaikessa rauhassa vaihtaa kuulumisia ja viettää vaan yksinkertaisesti aikaa yhdessä, ilman mitään neuroottista kelloon katsomista. Ihan parasta, sanon minä. Ja jos ei tällä stressitasot laske, niin ei sitten millään. Tuli myös saatua aikamoista nauruterapiaa, sillä takanamme omiaan, kädet tiukasti kaljatölkeissä, kannustaneelta kuopiolaismiesten joukolta lähti aika lupsakkaan lennokasta juttua ja siinä sai itsekin välillä tirskahdella mukana. Niin ja kuka väittää, etteivät suomalaismiehet muka osaa näyttää tunteitaan? Eilen stadionilla ainakin osasivat. Minun vieressäni istunut mies huitoi kuin heinämies tai kapellimestari konsanaan, murahteli aina välillä jotain kannustushuutojen tapaisia ja ponkaisi maalien jälkeen niin innoissaan tuulettamaan, että peitti samalla minulta koko näkymän kentälle. Ja siis en nyt puhu herra Untuvaisesta. Takanamme puolestaan istui hävinneen joukkueen kannattaja, joka ratkaisumaaliin asti jaksoi kannustaa omiaan, mutta Litmasen töräytettyä verkot tötterölle ja vietyä HJK:n johtoon, vaipui tämä raukka jonkinlaiseen masennustilaan ja jäi kutakuinkin viideksi minuutiksi osoittamaan sanavarastonsa laajuutta eli toistelemaan vi**u-sanaa eri äänenpainoilla ja eri muodoissa. Voi raukkaa, olisi tehnyt mieli mennä halaamaan ja sanoa, että älä huoli, peliä tää vaan on.

Aki, Jari ja pari jotain niiden kaveria

Säänkin puolesta päivä oli aika täydellinen. Vaikka aamulla näyttikin vähän huonolta ja Kampissa ratikkaan juostessamme satoi aika lailla, niin ihanasti se tihuttelu kuitenkin sitten lakkasi Urheilukatua lähestyessämme ja itse pelien aikana paistoi ajoittain jopa aurinko. Tuli myös saatua aimo annos raitista ulkoilmaa, sillä olimme stadionilla ihan ajan kanssa eli tulimme paikalle jo ennen puoltapäivää, kun naiset ottivat mittaa toisistaan ja sen jälkeen vielä katsoimme miesten finaalin, joka kaikkine lisäaikoineen ja jatkoerineen loppui vasta iltakuuden nurkilla. Kylmyys oli jo siinä vaiheessa sen verta käsin kosketeltavaa, että palkintojenjakoa emme kohmeudeltamme enää jaksaneet jäädä seuraamaan, vaan lähdimme takaisin keskustaan jatkamaan iltaa eli syömään vatsamme täyteen ihan hirmuisen hyvää ruokaa ja juttelemaan kaikkia kivoja juttuja. Toivottavasti Aki ja Litmanen ymmärsivät.

Aki, Jari ja pari muutakin niiden kaveria

Rentoutusta kerrakseen

Voi äiti, että minä olen nyt vähän väsynyt. Se nukkumatin pirulainen on ilmeisesti viime aikoina ollut vähän laiska tai muuten vaan saamaton, koska eipä sitä unihiekkapusseineen täällä ole juuri näkynyt. Ja kun kyse ei ole siitä, että riekkuisin kaiket illat yömyömään telkkaria katsellen ja valittelisin tässä sitä, että voi voi, kun pitää töihin jaksaa nousta, vaan kyllä tämä nyt on jotain vähän muuta. Menen nimittäin lähes poikkeuksetta nukkumaan klo 21.30, sammutan tietokoneen jo seitsemältä ja telkkarinkin kahdeksalta, viihdyn viimeiset hereilläolotunnit pimennetyssä huoneessa kynttilän loimussa (ihan parasta!) ja saatan vaikka lueskella kirjaa ja kuunnella jotain ihanan rauhallista musiikkia. Ja siltikin saan kaksin käsin kamppailla, että homma toimisi - ja sitähän se ei siis tällä hetkellä tee.

Homman nimi on se, että heräilen aamuöisin eli uni jää laadultaan huonoksi ja määrältään vähäiseksi. Viime päivinä tilanne on vähän vielä ottanut takapakkia entisestään. Onneksi en ole kuitenkaan ongelmani kanssa yksin, vaan ihanasti olen saanut vinkkejä, neuvoja ja tukea muutamastakin suunnasta. Haluan siis ajatella positiivisesti, että pahin olisi jo takana. Ja ehkä se oikeasti onkin. Pakkohan sen on olla, koska eivätkös ongelmat yleensä ratkea jo sillä, että niistä puhuu ääneen? Uni vaan on siitä niin ihmeellinen asia, että sitä ei voi käskeä, joten jos se ei joku ilta päätäkään tulla tai jos se aamuyöstä haluaa karata muualle ja jättää minut yksin lakanoihin pyörimään, niin eipä siinä sillä hetkellä ole paljoa tehtävissä, vaan ongelmat ovat yleensä joko syvällä korvien välissä tai sitten elämäntavat ovat muuten vaan pielessä. Itselläni on taipumusta tuohon ensiksi mainittuun, eli jonkinlaista stressiä on siis ilmeisesti ilmassa, mutta kun en vaan itse nyt yhtään pysy perillä, että mitähän se mahtaisi olla, joten vähän hankalaa lähteä tekemään mitään muutoksiakaan.

Muutama vapaapäivä tulee nyt siis joka tapauksessa todellakin tarpeeseen ja koska tämän tytön stressitasot ovat ilmeisesti siis vähän turhan koholla, on viikonloppuohjelmassa kaikkea ihanaa ja rentouttavaa, kuten luonnossa liikkumista, syömistä, elokuvia ja ihania ihmisiä. Ihan parasta, kerrankin saan nyt jopa ihan luvan kanssa ottaa vaan rennosti, mahtavaa!

Eilen otimme jo neiti Nokkosen kanssa varaslähdön viikonloppuun ja vietimme ihan parhaan perjantai-illan ehkä ikinä. Ja siis ei, emme kitanneet kaljaa ja vetäneet perseitä olalle, vaan lähdimme luontoon. Tallustimme rauhalliseen tahtiin läpi yhden ihan valtaisan kauniin luontopolun, pysähtelimme välillä, kevensimme sydäntämme ja vaihdoimme kaikki uusimmat kuulumiset - ja saimme lopulta siihen viiden kilometrin lenkkiin kulutettua kolmisen tuntia, hups. Ja mikä ihanan raukea olo olikaan sen jälkeen! Ohessa kuvasatoa seikkailultamme.

Maanantai

Kävin eilen testaamassa urheiluhierontaa ja voi voi, että se osasikin olla ihanaa. Sen verran huolella olin päästänyt selän ja hartiat jumiin, että välillä näkyi vähän jo tähtiäkin hierojan oikein runnoessa niitä pahimpia ongelmakohtia, mutta aah, olenko hullu, jos sanon, että ihanaa se oli silti. Ja varasin jo ensi viikolle uuden ajan, kun minulle ei-edes-niin-kovin-hienovaraisesti vihjattiin, että oli tuo nyt kyllä sen verta jumissa, että ei niistä säännöllisistä käynneistä ainakaan mitään haittaa olisi. Niin ja mistä tietää, että hieronta oli rentouttavuudeltaan luokkaa ”aivot totaalisesti narikkaan”? No siitä, kun hieronnan jälkeen menee kauppaan ja yrittää kassalla maksaessa tunkea pankkikorttia sitkeästi ensin plussakortin viivakoodilukijaan, ymmärtää virheensä luonnollisesti aivan liian myöhään ja hädissään onnistuu viime hetkillä paikkaamaan tilanteen tunkemalla kortin kyllä oikeaan lukijaan, mutta kassapojan ohjeistuksista huolimatta täysin väärin päin, siru nätisti kohti kattoa sojottaen. Vähän hävetti, mutta tajusin onneksi sentään pitää suuni kiinni ja liueta äkkiä paikalta.

Uusi elämä

Kun nyt kerta tätäkin ovea on jo vähän raotettu ja teksteissä ohimennen viitattu tekemääni elämäntapamuutokseen, niin tempaistaanpa loppukin ovi nyt sitten ihan kunnolla sepposen selälleen ja puhutaan asioista suoraan.

Tilanne on se, että minä olen tehnyt täyskäännöksen ja ottanut uuden suunnan elämälleni. Noin jos niinkuin hienon kuvainnollisesti haluaa asian ilmaista. Ei tämä mikään suunniteltu juttu ollut, itse asiassa aika kaukana siitä, tämä oli ehkä enemmänkin niitä sellaisia elämän ihania ja kauniita sattumia, joita aina välillä tipahtelee syliin, kun niitä vähiten osaa odottaa. Tästä omastani saan näin äkkiseltään mietittynä kiittää ainakin kahta ihmistä (ja näistä toisen yhtä vähän rikki mennyttä selkää), enkä voi sitä enempää sydämenpohjasta sanoa kuin että olen heille tästä todellakin ikuisesti kiitollinen.

Ne, jotka ovat perillä vanhoista elämäntavoistani tietävät, että tekemäni muutos on todellakin suuri ja merkittävä. Kyseessä ei ole dieetti, tämä ei ole karppausta, enkä ole lähtenyt tähän tavoitteenani laihtuminen. Tämä ei myöskään ole mikään ohimenevä juttu, vaan perustavaa laatua olevia muutoksia on tapahtunut ihan jo ajattelutasolla. Ehkä se elämäntapamuutos on siis sanana juurikin se kaikista kuvaavin, sillä ruokavalion lisäksi olen laittanut kerta heitolla uusiksi myös muun muassa liikuntatottumukset ja uniasiat ja saanut siinä sivutuotteena niin paljon positiivisuutta, elämäniloa ja kasapäin ihania asioita, että vaikea enää sanoa, mikä johtuu mistäkin.

Ihan vaan pintaraapaisuksihan tämä koko kirjoitus jää, mutta jos nyt jostain aloitetaan, niin ulkopuoliselle näkyvimmät muutokset koskevat ehkä ruokavaliota. Tässä yhteydessä asioita kannattaa kuitenkin nimenomaan tarkastella sen kannalta, mitä kaikkea uutta hyvää ihanaa olen lautaselleni saanut lisätä sen sijaan, että keskittyisi siihen, mitä siinä ohessa on jäänyt pois. Sillä kun lisää hyviä asioita elämäänsä, karsiutuu siinä samalla jotenkin automaattisesti niitä huonompia pois. Syön nykyään muun muassa huomattavasti enemmän kasviksia kuin ennen, huolehdin tarvittavasta proteiininsaannista (esim. liha, kala), juon riittävästi vettä ja liikuntaakin on tullut lisättyä ja monipuolistettua. Lisäksi haluan panostaa ruoan laatuun ja pyrin aina lompakkoni kiusaksi valitsemaan luomua, jos se vain on mahdollista. Viljatuotteet olen sen sijaan jättänyt ruokavaliostani pois, mutta tämäkään ei johtu mistään uusista muotituulahduksista, vaan ihan oikeasti olen yrityksen ja erehdyksen kautta tullut siihen tulokseen, että kehoni vaan yksinkertaisesti voi paljon paremmin, jos jätän viljojen syömisen muille.

Tämän kaiken tuloksena makumieltymykseni ovat vähän salakavalasti muuttuneet ja minun ei vaan enää samalla lailla tee mieli herkkuja kuin ennen. Olen vähän jo liiankin moneen otteeseen kuullut lausahduksen "Toi ei kyllä oo yhtään tervettä, että kieltää iteltään asioita", joten väännetään nyt rautalangasta, että siitähän tässä ei missään nimessä olekaan kyse. En minä halua itseltäni mitään kieltää ja jos (ja kun) siltä tuntuu, niin totta kai herkuttelen edelleen siinä missä muutkin, ihminenhän minäkin vain olen. Jos kieltäisin itseltäni aina kaiken, niin minkä takia luulette minun ylipäätään edes tarvitsevan tätä kolmen viikon sokeritonta ja maidotonta kuuria? Ja eihän tämä sokerittomuuskaan mitään lopullista ole, totta kai aion taas syyskuun jälkeen jatkaa jäätelön ja suklaan syöntiä, mutta kohtuudella. Tarkoituksena tällä on vain katkaista se loman aikana uhkaavasti päätään nostanut ja mukanaan vienyt sokerikierre ja aloittaa lokakuun alusta puhtaalta pöydältä. Kun siis kyse ei todellakaan ole siitä, että lomalla vähän olisi sivistyneesti tullut syötyä jäätelöä ja siinä sivussa muutama pala suklaata, vaan kyllä sitä tavaraa valitettavasti kului hieman enemmän...

Muutokset ovat johtaneet moneenkin asiaan. Niin moneen, etten kaikkea osaa tässä edes eritellä. Lyhyesti ja ytimekkäästi voin kuitenkin tiivistää asian siihen, että voin nykyään ihan tuhat kertaa paremmin kuin ennen, minua hymyilyttää enemmän, olen positiivisempi, elämä on ihanaa. Ja totta kai kunto ja vartalon koostumuskin ovat muuttuneet, eikä pidä myöskään unohtaa selkääni, sillä kaiken tämän muun ohella myös sitä on rutsauteltu elämänsä kuntoon ja se projekti jatkuu edelleen.

En nyt todellakaan sen takia lähtenyt tällä lailla avaamaan ovea henkilökohtaisten valintojeni taustoihin, että haluaisin tällä jotenkin kehuskella. Piti itse asiassa muutama hetki jopa miettiä, että haluanko tästä aiheesta ylipäätään kirjoittaa, tämä kun menee jo aika henkilökohtaiselle tasolle. Olen kuitenkin saanut kuulla jo niin paljon ihmetteleviä kysymyksiä ja virheellisiä oletuksia, että kai se vaan on hyvä puhua asioista suoraan, tämä kun ei todellakaan ole mitään salatiedettä, vaan perimmäisenä tarkoituksena on syödä hyvää, puhdasta ja ravinteikasta ruokaa ja vastaavasti liikkua paljon sekä nukkua hyvin ja tarpeeksi. Ja kuten sanottua, tämä koko asia tupsahti eteeni melko lailla yllättäen ja olen tehnyt muutoksia pikku hiljaa matkan varrella, joten en itse miellä tätä minään suurena saavutuksena tai urotekona, vaan kyllä tämä ihan oikeasti on mahdollista kaikille - pitää vain olla sen verran rohkeutta, että uskaltaa tarttua tilaisuuteen ja hypätä tuntemattomaan.

Syystunnelmissa

Viikonloppu oli aivan ihana. Siis ihan mieletön! Ja nyt kun kaikilla on korvat tarpeeksi höröllä, että no mitähän maata mullistavaa se nyt muka sitten on tehnyt, niin voin hymyssä suin todeta, että en mitään, en yhtikäs mitään. Ja siitähän se viikonloppu niin ihana olikin. Ensinnäkin stressitasot tulivat kertarytinällä alas, kun sain vihdoin tehtyä sen kauan ja hartaasti suunnittelemani siivousoperaation. Lakanoista ja melkein jopa tiskirätistä lähtien kaikki on nyt puhdasta ja tuoksuvaa, joten kylläpäs minun taas kelpaa. Ja mahtava tunne, kun sydänalassa ei enää jyskytä se, että pakko tehdä sitä ja tätä ja tuota, vaan mieli on kumman kevyt ja voin taas keskittää ajatukseni kaikkeen paljon oleellisempaan. Kuten vaikkapa syksyn ihmettelyyn, kynttilöiden polttamiseen ja sen pähkäilyyn, että mitähän teesorttia haluaisin tänään mukistani hörppiä. Toinen stressitasojen ehdoton alentaja oli äitykän kanssa syksyiseen metsään tehty sieniretki. Voiko olla enää ihanampaa tapaa viettää syksyistä sunnuntaipäivää kuin kuljeskella kaikessa rauhassa pitkin metsäpolkuja, hengittää keuhkot täyteen raikasta metsäilmaa, tyhjentää mieli kaikista turhista ajatuksista ja keskittyä ainoastaan sen seuraavan sienimättään etsimiseen. En tiedä, mutta kyllä tämä ainakin topkolmoseen pääsee, se on varmaa. Ja jos joku on eri mieltä, niin haluan kyllä kuulla aika hitonmoisen hyvät perustelut.

Ihan on itse poimittu

Viime viikolla alkanut sokeriton kuurini on sujunut yllättävänkin helposti. Niin helposti, että tämän sanottuani käteni vähän jo pakostakin yrittää hakeutua koputtamaan lähintä puuta, koska peruspessimistisen ajattelun mukaanhan mikään, mikä näyttää helpolta ei missään nimessä voi oikeasti olla sitä. Minä kuitenkin haluan ajatella positiivisesti, joten jätän koputtelut sikseen ja totean, että kummasti se on vaan tämäkin asia niin siellä korvien välissä. Vielä viikko sitten kauppakassiini eksyi vähän turhan usein yksi jos toinenkin paketti jäätelöä ja nyt, kun pelisäännöt on taas tehty harvinaisen selviksi, ei kaupassakaan enää tarvitse mitenkään erityisesti suojella itseään niiltä herkkuhyllyjen houkutuksilta, vaan kykenen taas tekemään järkeviä ja perusteltuja päätöksiä. Tässä on tosin viime keväänä tullut laitettua ruokavaliota ja elämäntapoja kertaheitolla uuteen uskoon, joten kun se perusrunko on kunnossa, eivät pienet polulta poikkeamisetkaan enää pääse niin katastrofaalisiin mittasuhteisiin ja ruotuun palaaminen on loppujen lopuksi kohtuullisen helppoa, kunhan vaan saa siellä korvien välissä ne palaset kohdilleen. Ja mikä parasta, niin eihän tässä edes tarvitse luopua mistään, sillä sopimuksista ja kuureista huolimatta voin hymyssä suin tunnustaa syöneeni eilen suklaata. Ennen kuin uskottavuuteni rippeiltä menee nyt pohja ihan kokonaan ja ennen kuin neiti Nokkosella alkaa jo kiilua sopimussakkosumman kuvat silmissä, niin jatkan, että se oli raakasuklaata, jonka tein ihan alusta alkaen itse, omin pikku kätösini. Ja sen lisäksi, että se oli hirmuisen hyvää eikä sisältänyt tippaakaan sokeria, niin se oli myös valtaisan terveellistä, koska eihän sitä voi hyvine ja terveellisine raaka-aineineen edes samana päivänä verrata kaupan perussuklaaseen. Voi tietysti olla, että olen väärässä, mutta alkaa kyllä pikku hiljaa tuntua siltä, että tämän on melkeinpä oltava ihan paras sokeriton ja maidoton kuuri ikinä, kun edes suklaasta ei tarvitse luopua! 

Ihan on itse tehty

Että sellaista. Ja anteeksi, jos olen jotenkin yltiöpositiivinen, mutta satuin tänä aamuna väsyneenä töihin lähteissäni jostain kumman syystä pakottamaan hymylihakseni ääriasentoonsa ja päättämään, että hitto, tästä muuten tulee ihan helkkarin hyvä päivä. Ja tiedättekö, se toimi! Levy jäi ilmeisesti vähän päälle, koska kaikesta sateesta ja myrskystä ja harmaudesta huolimatta minulla on koko päivän ollut ihan äärettömän hyvä fiilis ja vieläkin on hymy kasvoilla, vaikka kello on jo niin paljon, että tietokoneen pitäisi olla jo hyvää vauhtia nukkumassa ja minun kohta myös. Pakko kai se on itseäni toistaakseni taas todeta, että asenne se on, joka ratkaisee.

Itsekuri koetuksella

Solmittiinpa tuossa sitten rakkaan ystäväni neiti Nokkosen kanssa pienoinen veto. Tai eipä sitä kai voi edes kovin pieneksi kutsua, kun on meillä tässä ihan sopimuspaperit ja kaikki, totta kai. Kun tehdään, niin tehdään sitten kunnolla.

Koko tilanne tuli eteen, en tiedä pyytämättä, mutta ainakin yllättäen ja melko salakavalasti puun takaa, mutta eipä sillä väliä, kun hyvällä asialla tässä kuitenkin ollaan. En ehkä mene sen tarkemmin yksityiskohtiin, että miten tähän tilanteeseen ylipäätään päädyttiin, mutta jos nyt seuraavien viikkojen aikana tulee tiukka paikka eteen, niin aion ehdottomasti syyttää kaikesta Tehareiden Mark Greeneä ja omaa suurta suutani. Koko jutun pointtina on siis tästä päivästä lähtien syyskuun loppuun asti olla syömättä tiettyjä ruoka-aineita ja parastahan tässä tietenkin on se, että mikäli kumpikaan ei lipsu sovitusta, olemme molemmat voittajia, joilla hyvän mielen lisäksi on toivottavasti kaupanpäällisinä myös huomattavasti parempi fiilis kehossa. Ihan täydellisen positiivinen kokonaisratkaisu siis, jos nyt asian noinkin kammottavan sanahirviön muodossa haluaa ilmaista.

Nokkosneidin kiellettyjen aineiden listaan en aio tässä nyt puuttua sen tarkemmin, mutta itse olen sitoutunut pysyttelemään seuraavat viikot tyystin erossa sokerista ja maitotuotteista, ne kun tuntuvat näin loman jäljiltä olevan ne suurimmat kompastuskivet. Ja jos joku ihmettelee maitotuotteita tällä listalla, niin eipä tähän voi muuta huokaisten todeta kuin että jos jäätelö olisi aikoinaan jäänyt keksimättä, niin minulla olisi yksi suuri huolenaihe vähemmän. Listaan palatakseni voin kuitenkin onneksi todeta, että hedelmät ovat sentään sallittuja, vaikka tietynlaista sokeria sisältävätkin.

Normaalistikaan maitotuotteet ja turhat sokerit eivät enää kuulu pääasialliseen ruokavaliooni, joten ei tämän mikään kovin paha rasti pitäisi olla, se on vaan se kesäloma vähän semmoinen kurjempi juttu, että se aina ikävästi tulee ja sotkee kaikki vaivalla opitut rutiinit ja niin taisi käydä nytkin. Pyydän siis kaikilta anteeksi jo etukäteen, että aion kylmästi torjua kaikki sokeriin ja maitotuotteisiin liittyvät houkutukset, koska minulla ei vaan yksinkertaisesti ole varaa yhteenkään hairahdukseen, sen takaa ihan tuntuva sopimussakko. Kuten sanottua: kun tehdään, niin tehdään sitten kunnolla.

Pakko myöntää, että hirvittää ihan kamalasti, mutta toisaalta olen samaan aikaan myös ihan valtavan innoissani ja maltan tuskin odottaa, että päästään kunnolla vauhtiin. Koska näinhän se on, että voin tuhat kertaa paremmin, jos en lapa suuhuni sellaista turhaa, mikä ei sinne kuulu. Saattaa kuulostaa radikaalilta ajattelulta, mutta tiedän kokemuksesta, että kun ruokavalio ja liikunta ovat kunnossa ja tietyt muutkin palaset kohdillaan, niin ei niitä sokeriherkkuja tee edes mieli. Päinvastoin, sitä puhkuu energiaa, hyvää mieltä ja elämäniloa ja juuri se on se fiilis ja olotila, jota olen tässä nyt etsimässä ja aion tehdä kaikkeni, että sen taas uudestaan löydän. Ja pitää kovasti kiinni, enkä koskaan päästää irti, sillä voin taata, että se fiilis on jotain ihan mielettömän mahtavaa, jotain sellaista, jonka mielelläni soisin ihan kaikille.

Itsensähemmotteluviikko

Naamaa kipristelee kivasti, suussa maistuu suklaa ja taustalla soi yksi ihan lempparikappaleistani, voisinkin siis melkein väittää tämänhetkisen olotilani olevan mitä mainioin. Siitä innostuneena päätinkin viedä tätä ajatusta hieman pidemmälle ja lanseerata tällä viikolla vietettävän keliakiaviikon rinnalle ihan ikioman juhlateemani: tästä eteenpäin tässä taloudessa, ja toivottavasti muuallakin, tullaan joka vuosi syyskuun alussa viettämään Valtakunnallista Itsensähemmotteluviikkoa! Tämä on meinaan sen verta kivaa puuhaa, että kyllä tästä ihan mielellään tavan tekee ja kun näitä teemaviikkojakin tuntuu olevan jo vähän joka lähtöön, niin ei tämä varmasti siinä kaiken maailman korvankaivamisviikkojen rinnalla yhtään huonommaksi jää.

Kävin siis tänään nauttimassa ihan erityisen rentouttavasta ja ihanasta ihonpuhdistuksesta ja siitä johtuukin tuo jo mainittu kiva kipristely. Säännöllisestä ammattilaisen tekemästä puhdistuksesta ei varmasti olisi haittaa kenellekään, mutta jotenkin kummasti se vaan aina tuntuu olevan se, mikä helposti unohtuu ja jää prioriteettilistalla muiden tärkeiden asioiden jalkoihin. Olinkin nyt siis jopa ihan erityisen ylpeä itsestäni, kun sain tässä samalla varattua itselleni jo seuraavankin hoitoajan, niin tulee taas mentyä. Ja puhdas iho kiittää.

Eilen oli puolestaan selkäni vuoro saada sylin täydeltä hemmotteluhoitoa, kun kävin taas kiropraktikon luona rutsaututtamassa selkänikamia ojennukseen. Oli oikein kivaa ja koko käynnistä jäi taas hirmuisen hyvä mieli ja naamalle se sellainen typerä virne, joka saa bussissa kaikki kanssamatkustajat mulkoilemaan epäilevästi, että mikähän tuolla on vikana, kun se noin hymyilee. Pakko myös mainostaa, että on aika tosi ilahduttavaa huomata, kuinka sen entisen jumiselän tilalle onkin ihan vaivihkaa tullut jo kasapäin liikkuvuutta. Kyllä se tästä!

Teemaviikkoni jatkuu huomenna ja ylihuomenna salitreenin merkeissä. Aion hemmotella lihakseni ihan piloille ja päästää ne tekemään juuri sitä, mitä ne eniten janoavat eli raakaa lihastyötä. Lisäksi pidän peukkuja, että sääherra suosisi ja päästäisi minut viikonloppuna kuivin jaloin juoksentelemaan metsään, se jos mikä olisi ihanaa. Loppuviikon muut hemmottelut taitavatkin sitten lipsahtaa sinne hyvän ruoan ja ihanien ihmisten kanssa aikaa viettämisen puolelle, mutta siitähän tämä onkin ihan paras ja nerokkain teemaviikko, että tämän alle voi hyvillä mielin kasata vaikka mitä kivoja ja ihania juttuja ilman pienintäkään huonon omantunnon häivää. Kas kun ei ole ennen tullut mieleen. Näillä sanoilla toivotankin siis kaikille mitä ihaninta itsensähemmotteluviikkoa!

Se on syksy nyt

Joka vuosi sitä kesää odottaa yhtä innolla, kuin lapsena Joulupukkia konsanaan, ja joka ikinen kerta se humpsahtaa ohi yhtä nopeasti ja muka yllättäen. Ennen kuin menen ajatuksenjuoksussani yhtään tämän pidemmälle, niin kysynpähän vaan, että minkä ihmeen takia talvi ei sitten ikinä valu samalla lailla käsistä, vaan myssyä saa päivä päivältä vetää syvemmälle päähän, paksut kintaat ovat ihan must ja viimeistään helmikuussa alkaa jo tuntua, että eikö tämä nyt p****le ikinä lopu.

Kai se sitten on se asenne, mikä tässäkin ratkaisee. Kesällä kaikilla on kivaa ja talvisin puolestaan koko Suomi käpertyy koloihinsa ja valahtaa jonkin sortin kansalliseen masennustilaan. Ne muutamat, jotka julkisesti uskaltavat myöntää pitävänsä talvesta, leimataan vähintäänkin oudoiksi. Onhan talvessa tietysti hyvätkin puolensa, en minä sitä kiellä. On kaunista hankea ja pirtsakkaa pakkasta, on monenlaista talviurheilua ja ihania juhlapyhiä ja ehkä siinäkin on joku oma juttunsa, että saa ihan luvan kanssa käpertyä kuoreensa ja unohtaa, että on olemassa sellaisiakin yksinkertaiselta kuulostavia asioita kuten hymy ja silmiin katsominen.

Tuntuu ihan hassulta, että kesään lataa joka kerta hirmuiset odotukset ja sitten kun kalenteriin pläjähtääkin yhtäkkiä kuin varkain se syyskuun ensimmäinen, niin suru tulee puseroon, että tässäkö tämä nyt sitten jo taas oli. Ainakin omasta puolestani uskallan kuitenkin sanoa, että vaikka kuinka se kesän loppuminen harmittaisi, niin joka ikinen kerta ilmojen viiletessä ja iltojen hämärtyessä olen sitten kuitenkin huomannut ilokseni, että oikeastaan tämä alkusyksyhän on aika ihanaa aikaa. Saa käpertyä sohvannurkkaan teekuppi kädessä, poltella kynttilöitä, kaivaa vaatekaapista viime talven jäljiltä osin jo unohtuneitakin vaatekappaleita, ihmetellä kaupungin hetkessä kasvanutta kulttuuritarjontaa ja tehdä viikonloppuisinkin kaikkea kivaa, kun oletuksena ei enää ole, että ihmiset karkaavat perjantaisin mökeille. Syksyinen metsäkin on aika ihana asia, kumpparit vaan jalkaan ja sieniä poimimaan. Mitä pidemmälle tätä ajatusleikkiäni vien, sitä vakuuttuneemmaksi alan tulla, että kyseessä todellakin on se asenne, mikä tässä ratkaisee, ei mikään muu.


Entä, jos osaisin talveenkin suhtautua yhtä positiivisesti? Entä, jos kaiken sen kuran, loskan ja kylmyyden sijaan odottaisinkin kauniin valkoista hankea, murtsikkaretkeä eväiden ja kuuman kaakaon kera ja vaikka sitä, ettei aamuisin tarvitse enää välittää, onko hiuskuontalo ojennuksessa, sen kuin vaan vetää pipon päähän. Pakko myöntää, alkaa kuulostaa houkuttelevalta. Nyt siis vaan innolla miettimään, mitä kaikkea ihanaa ja kivaa tämä tuleva syksy ja talvi tuovatkaan tullessaan! Ja ennen kuin huomaammekaan onkin taas jo kevät ja kesä - ja se kuuluisa syyskuun ensimmäinen.

Kaiken alku

On lauantaiaamu, istun ikkunan ääressä ja syön tummaa suklaata. Teekuppi on jo aikaa sitten tyhjentynyt ja katsellessani ajatuksissani ulos harmauteen minut valtaa vahva tunne, että nyt on päästävä kirjoittamaan blogia. Jos totta puhutaan, niin blogi-ajatus on kytenyt mielessäni jo viimeiset pari viikkoa. Edellisen julkisen päiväkirjani päättymisestä on kulunut jo reilu vuosi, kaipuu kirjoittamiseen on ollut kova ja viimeinen pisara saattoi olla se, että viime aikoina on tullut kirjoitettua useampiakin tunteita täynnä olevia sähköposteja ja kai se vaan sitten on niin, että siihen kirjoittamiseen jollain lailla jää koukkuun.

Yleensä olen enemmänkin taipuvainen tarkkaan harkintaan ja tuntuu kieltämättä hyvinkin epäluonnolliselta aloittaa kirjoittaminen täysin vailla suuntaa tai tietoa päämäärästä. Toisaalta tämä harppaus tuntemattomaan ja itsensä haastaminen tuntuvat hyvinkin kiehtovalta ja olen aika lailla intoa täynnä, koska näinhän se on, että elämä on tässä ja nyt ja jos vaan jää odottamaan sitä täydellistä blogi-ideaa ja kantavaa pohjateemaa värimaailmoineen kaikkineen, niin mites sitten suu pannaan, kun sitä ei koskaan tulekaan. Siinä saattaa huomaamatta jäädä monikin unelma toteuttamatta, jos aina vaan luottaa siihen, että kyllä se huominen sieltä vielä tulee ja muuttaa kaiken.

Näillä, hieman ehkä sinne syvällisemmälle tasolle lipsahtaneilla, sanoilla julistan tämän blogin avatuksi ja jään innolla odottamaan, mitä kaikkea ihanaa pääsenkään tänne vielä kirjoittamaan.