Unihiekat silmissä

Terveisiä Nukkumatilta, se kävi täällä eilen! Jälleennäkeminen oli varsin riemukas ja toivottavasti ilo oli myös hänen puolellaan, jotta viitsisi näyttää sitä suippopartaista naamaansa täällä vastaisuudessakin. En uskalla kertoa vielä enempää, ettei vaan tule taas sitten ensi yönä märkää rättiä naamalle, mutta sanonpahan vaan, että jos tämä tästä nyt alkaisi kääntyä parempaan suuntaan, niin viimeisen viikon aikana aloitetut voimakeinot olisivat siinä tapauksessa ihan selvästi alkaneet purra. Mutta siis ei, nyt jäitä hattuun, ei tuuletella vielä, koska jostain syystä mielessäni takoo nyt vaan se typerä sanonta, missä kielletään nuolaisemasta ennen kuin tipahtaa.

Huh, mikä viikko!

Tämä viikko on kaikessa kauheudessaan ja kauneudessaan ollut ihan mieletön. Työvuoden kolmanneksi kiireisin viikko yhdistettynä edelleen taustalla pyöriviin univaikeuksiin ei ole mikään ihan suositeltavin cocktail, mutta näin jälkikäteen, kun aika on jo kullannut muistot, voi hyvillä mielin sanoa, että niin vaan siitäkin taas selvittiin ja viikosta jäi käteen monta hyvää muistoa. Välillä meinasi kyllä jo epätoivo vallata alaa ja minä, joka en edes juo kahvia, olin jo pariin otteeseen haksahtamassa toimiston puoli päivää seisseeseen kultamokkaan, jos sillä vaikka saisi ajatuksen kirkkaaksi, mielen skarpiksi ja väsymyksen kitkettyä, koska sillä hetkellä oli vaan kyettävä keskittymään aika isoihin asioihin. Sain onneksi kuitenkin hillittyä himoni ja tehtyä selväksi, että tähän tilanteeseen jos kahvin vielä sotkee mukaan, niin se on jo aika iso hyppy ojasta allikkoon, koska paras lääke univaikeuksiin ei ainakaan ole se, että piilottaa todelliset ongelmansa kofeiiniryöpyn alle. 

Yksi tämän viikon kohokohdista ja ehdottomasti parhaista muistoista liittyy tiistaiseen biosignature-mittaukseen. Tässä alkaa olla jo reilut puolisen vuotta takana tätä elämäntapamuutosta ja siihen liittyen olen käynyt Optimal Performancella mitattavana nyt jo alkukesästä asti. Vaikka en nyt tietysti mihinkään fitness-kisoihin tähtääkään, niin tuo on vaan ollut niin mahtava seurantatyökalu ja olen saanut siitä irti niin mielettömän paljon, etten pysty sitä tässä edes sanoin kuvailemaan. Tällä kertaa ehdin kuitenkin jo hetken miettiä, onko siinä ylipäätään mitään järkeä mennä näillä unilla ja tällä nollatreenaamisella kuulemaan, kuinka tulokset ovat huonontuneet, mutta koska mittauskäynteihin liittyy niin paljon positiivisia tekijöitä ja saan niistä aina uutta inspiraatiota, uusia ideoita, kasapäin hyvää mieltä ja niin leveän hymyn naamalleni, ettette uskokaan, niin totta kai halusin mennä. Ja voih, sain kuulkaas taas niin kauniin ja inspiroivan muistutuksen siitä, että oikeanlainen ruokavalio on tässäkin projektissa ihan se a ja o, koska vaikka unet ovat olleet vähän heikoissa kantimissa ja olen sen takia joutunut kovalla kädellä karsimaan treenipuolta, niin siltikin tiistaiset tulokset olivat sellaisia, joista voin olla ylpeä. Varsinaista kehitystä ei ollut tapahtunut, mutta periaatteessa ei myöskään takapakkia. Se tietynlainen ruokavalio alkaa olla jo sen verta iskostunut tuonne selkäytimeen, että siitä ei ole tullut mieleenkään luopua edes pahimman väsymyksen hetkellä ja nämä tulokset kyllä ehdottomasti kannustavat pitämään sen myös jatkossa kunnossa. Ja siis totta kai olen matkan varrella myös herkutellut, mutta sekin on ihan sallittua, kun se muu runko on kunnossa.

Nyt kun pahimmat työkiireet ovat taas hetkeksi ohi, niin aion vähän hengähtää, pitää ensi viikolla pari päivää ansaittua syyslomaa, nähdä kaikkia ihania ihmisiä ja ennen kaikkea yrittää nukkua näitä univelkoja pois. Viime yönä pistelin jo menemään 10 tuntia - ei tosin edelleenkään yhteen pötköön, eikä ilman apuvälineitä - mutta hyvä alku se on kai silti. Ainakin huima parannus siihen viime aikoina tutuksi tulleeseen viiteen tuntiin.

Sunnuntaiajatuksia

Minulla on ihania teepusseja. Niissä on jokaisessa aina joku ajatus tai aforismi kirjoitettuna kylkeen ja koska minä tietysti (melkein) aina uskon (lähes) kaiken, mitä teepussit minulle kertovat, niin voi kuulkaa, kuinka päivä taas pelastui ja tuli hymy tällekin naamalle, kun luin pussista lauseen "Without you the universe is not beautiful". Aika kiva ajatus sinänsä ja jotenkin tässä viime aikoina on tapahtunut niin paljon kaikkia kivoja ja ihania asioita ja monet palaset ovat loksahtaneet paikoilleen, että haluan ihan vakaasti uskoa kaikella olevan tarkoituksensa ja meillä jokaisella oma paikkamme tässä maailmassa. Ja haluan myös uskoa, että ne asiat, jotka vielä tällä hetkellä tuntuvat epäreiluilta, vääriltä tai oudoilta, tulevat myöskin löytämään paikkansa tästä kokonaisuudesta ja niilläkin lopulta on oma tarkoituksensa.

Ja nyyh, piti nyt ihan vaan omaksi kiusakseni laittaa tuo kuva tuohon, koska se niin karulla tavalla jaksaa muistuttaa siitä, että juoksuharrastukseni on edelleen vähän jäissä. Jollain tajunnan tasolla taidan kuitenkin elätellä kovinkin suuria toiveita pikaisesta paluusta lenkkipoluille, sillä minua on taas jokasyksyiseen tapaan purrut neulontakärpänen ja tällä kertaa olen hullunkiilto silmissä ruvennut tehtailemaan itselleni mitäpä muutakaan kuin juoksusäärystimiä. Siinä kun ei edes tarvitse leikkiä ymmärtävänsä jotain kantapään päälle, vaan sen kun vaan surruttaa resoria niin paljon kuin sielu sietää. Ja sehän muuten sietää. Toista se on ilmeisesti ranteen kanssa, koska se on raukka tainnut nyt saada kaikesta neulomisesta jonkinasteisen rasitusvamman. Eli byebye sitten vaan sekin harrastus. Nämä kaikki yli-innokkaan aloittelijan vammat välttääkseen pitäisi kai sitten ilmeisesti ymmärtää joko kehittää jostain niin totaalisen tylsää tekemistä, ettei siihen vaan pysty heittäytymään mukaan täydellä sydämellä ja kaikella innolla - tai sitten voisi kenties tehdä jotain niinkin radikaalia kuin opetella oikean tekniikan.

Päivän paras!

Anteeksi, nyt kyllä vähän naurattaa. Siis voitteko uskoa, että meille soitti tänään töihin joku opiskelija, joka halusi haastatella minua graduaan varten. Siis MINUA, oikein hitto Suurta Asiantuntijaa! Aihepiiriltään gradu vaikuttaa kyllä ihan mielenkiintoiselta ja liittyy niihin samoihin standardeihin, joista itsekin olen kiinnostunut, mutta pelkästään siltä pohjalta on vielä vähän vaikea mennä tällä mittavalla kokemuksen syvällä rintaäänellä esittämään mitään nokkelia mietteitä ja muita asiaankuuluvia havaintoja. Neljän sivun kysymyspatteristo oli nimittäin sen verta pieteetillä laadittu, että siihenpä ei ihan lonkalta mitään noin vaan heitetäkään. Jäin huvittuneena miettimään, että voi voi, kun olisi sekin tyttö tiennyt, kenen kanssa tässä asioi. Että ei täällä langan toisessa päässä mitään raudanlujaa ammattilaista ja kokenutta konkaria ole, vaan ihan tällainen tavallinen tyttö, jolla on itselläänkin gradu himpan verran vaiheessa.

Treeniä, unta ja hierontaa

Kävin maanantaina ihan pitkästä aikaa taas salilla ja oli kuulkaas niin kivaa, ettette uskokaan! Vaikka en mitään kovin raskasta tai pitkäkestoista vielä voinutkaan tehdä, niin tuli vaan niin kotoisa ja hyvä fiilis jo pelkästään siitä, että sai olla siellä, nähdä niitä tuttuja punaisena ähkiviä naamoja ja tehdä edes jotain pientä lihastreeniksi laskettavaa. Ja vielä ihan erityisen mukavaksi tämän kerran teki se, että olin saanut matkaan mukaan oman rakkaan personal trainerin, jonka kanssa vähän katsottiin uusia liikkeitä ja tekniikoita läpi. Niin kivaa! Ja jos nyt henkseleiden paukuttelu sallitaan, niin olin kuulemma ihan mallioppilas, kun osasin niin hienosti kaiken. No ei, nyt taisin vähän liioitella, mutta siis jotain sinnepäin se silti oli eli hyvin meni ja oikeat liikeradat tulivat melko luonnostaan. Harjoiteltiin siis kyykyn, penkin, pystypunnerruksen, prässin, ylätaljan ja leuanvedon tekniikkaa ja näistä tulee koostumaan myös upouusi treeniohjelmani, joka näin äkkiseltään vilkaistuna vaikuttaa ihanan haastavalta ja tuskin olen väärässä, kun sanon, että hiki tulee virtaamaan.

Salilla oli siis mielettömän kivaa, mutta sain myös toisaalta maksaa siitä varsin kovan hinnan menetettyjen yöunien muodossa. Kehoni siis aktivoitui ihan liikaa jopa siitä kevyestä ja lyhyestä treenistä, mikä lähinnä näkyi siinä, että nukuin koko seuraavan yön tunnin pätkissä ja heräsin lopulta jo neljältä eli aika reippaasti ennen kellonsoittoa. Ei kiva. Kai se nyt on vaan siis uskottava, että voin tästedes unohtaa ne iltatreenit ja siirtyä suosiolla aamu-urheilijaksi.

Eilen kävin taas urheiluhierojalla. Selkä alkaa nyt kuukauden runnomisen jäljiltä olla kuulemma jo sen verta vetreässä kunnossa, ettei se tarvitse enää viikoittaista akuuttihoitoa, mutta koska olen koko tyttö yhtä suurta lihasjumia, niin eipä tämä hauskuus tietenkään tähän vielä lopu, vaan seuraavaksi käydään jalkojeni kimppuun. Pelottaa jo valmiiksi, eilen nimittäin vähän jo availtiin pohkeita ja voi hitto, että se teki kipeää. Melkein olisi tehnyt mieli huutaa tuskasta. Kannatti kuitenkin kestää se rääkki, koska minullahan tosiaan oli kesällä niitä akillesjännevaivoja ja vaikka se jalka siitä ikään kuin paranikin, niin ei siitä silti ihan vanhan veroista tullut ja tuntuukin nyt ihan mahtavalta huomata, että tuo eilinen survonta oikeasti poisti sieltä sen kaiken lopun jäykkyyden ja nilkka tuntuu taas normaalilta.

Aamuihminen

Se on kyllä kumma, miten ajantaju voi reilun parin viikon univaivojen takia hämärtyä täysin. Pitkin aamuyötä herääminen oli minulle pitkään sitä ainoaa todellisuutta, mihin pystyin, joten nyt kun tilanne on lähtenyt purkautumaan ja olen tänä viikonloppuna herännyt molempina aamuina ihan luonnostaan ja ilman herätyskelloa vasta klo 7, on minulla siitä jollain kummallisella tavalla jopa vähän huono omatunto. Ihan hullua! Eihän sen näin pitäisi mennä, mutta ensireaktio herätessä on vaan usein se, että oho, mites minä nyt näin myöhään nukuin. Hieman on siis pientä ajantajun vääristymää havaittavissa, koska näin mututuntumalla voisin kuitenkin veikata, että suurin osa ihmisistä vetelee vielä siinä vaiheessa sikeästi hirsiä, kun minä olen jo vedellyt aamuruoat napaan. Mutta kokeilkaapa itse tätä pari viikkoa (ja siis toivon todella, ettei kukaan oikeasti joudu kokeilemaan), niin huomaatte, mitä tarkoitan.

Hyvinkin tuttu kellonaika viime viikoilta

Sen hetkellisen huonon omantunnon lisäksi koen tosin tietysti myös suurta iloa ja ylpeyttä itsestäni joka kerta, kun huomaan herätyskellon digitaalikellonajan alkavan vaikka sillä seiskalla kakkosen tai kolmosen sijaan. Ette usko, kuinka palkitseva se tunne on! Nämä stressi- ja uniasiat ovat kuitenkin aika pitkälti sellaista henkien hommaa, että ei siihen vaan voi mitään laastaria lykätä haavan päälle ja odottaa parantumista, vaan kyllä se ihan oikeasti on yritettävä pureutua sinne ongelman syntysijoille ja lähdettävä sitä sieltä raapimaan auki. Ei mikään helppo tehtävä. Ja vaikeusastetta lisää se, että tekee sitten mitä hienoja stressinlievitystekoja tahansa, niin vaikutukset näkyvät kehossa yleensä aina hieman viiveellä. Itse alan onneksi jo olla siitä hyvässä tilanteessa, että olen päässyt jäljille ongelmien taustatekijöistä, tehnyt ihan konkreettisia tekoja asioiden korjaamiseksi ja olo oikeasti on alkanut parantua. Itse asiassa ihminen, jota olen nähnyt tässä nyt parin viikon välein ja joka on selvillä tästä tilanteesta, sanoi tuossa pari päivää sitten, että en kyllä näytä mitenkään väsyneeltä, päinvastoin melkeinpä, ja näinhän se vähän taitaa ollakin, ei minulla ole mitenkään erityisen väsynyt olo, vaan ihan pirteästi tässä mennään eteenpäin. Kummasti se keho siis vaan jaksaa painaa, koska järjellä jos ajattelee, niin aika väsynythän tässä pitäisi olla, kun pari viikkoa ehti mennä sellaisilla kuuden tunnin unilla, enkä edelleenkään saa sitä 8-9 tuntia kasaan, vaikka huomattavaa parannusta niistä alkuajoista onkin tapahtunut. Olen tosin tietysti nyt jättänyt kaikki raskaat ja energiaa vievät harrastukset ihan minimiin eli suomeksi sanottuna ollut viime päiviin asti tekemättä mitään kävelyä kummempaa, joten siinä mielessä keho on kyllä saanut rauhassa keskittyä toipumiseen.

Jännää tässä kaikessa on se, että joudun nyt ilmeisesti näin niinkuin olosuhteiden pakosta vähän muuttamaan treenityyliäni eli painottamaan jatkossa enemmän sitä aamu-urheilua, koska kovalla iltatreenaamisella saan itseni vaan suotta liian aktiiviseen ja virkeään tilaan iltaa ja yötä vasten, millä taas puolestaan on omat vaikutuksensa uneen. Vastustin pitkään ajatusta aamutreenaamisesta juuri sen takia, että se vaan kuulostaa niin kauhealta, mutta nyt kun olen niitä aamulenkkejä tässä muutaman jo juossut ja huomannut, kuinka mahtava fiilis siitä tulee ja kuinka koko päivä lähtee ihan eri tavalla käyntiin, niin alan jopa olla ihan innoissani tästä muutoksesta. Oikeasti ihan jopa piristävää saada jotain uutta pientä kivaa elämään eikä vaan kangistua kaavoihin ja mennä aina sillä samalla tutulla tyylillä siksi, kun sillä nyt kerta on tähänkin asti pärjätty.

Ihanin lauantai

Parasta lauantaiaamussa on tämä ihana kiireettömyys. Saa vaan olla ja ihmetellä, katsella ikkunasta ulos, kirjoitella blogia ja lämmitellä käsiään höyryävän lämmintä teemukia vasten (sori Nokkonen, nyt on se toinenkin muki sitten korkattu). Olotila on raukea, mutta samalla niin ihanan energinen ja virkeä. Sillä vaikka kello ei ole edes puoli kymmentä vielä, on minulla takanani jo monen monta tuntia tätä aamua ja olen jo ehtinyt vetäistä masun täyteen ruokaa, käväistä aamulenkillä (pakko myöntää, olen jo ihan koukussa!), vilkutella pihalla naapurille, käydä suihkussa ja istua lopulta alas, teemuki kaverinani.

Ehkä se nyt vähän pilaa tämän tunnelman tai palauttaa ainakin karusti takaisin maanpinnalle, mutta kohta alkaakin sitten jo olla sopiva hetki käydä päivän seuraavan kohokohdan kimppuun. Voitteko nimittäin uskoa, että olen jo maanantaista asti kieli pitkällä odottanut pääseväni siivoamaan. Viikolla ei millään kerinnyt, sen verta tehokkaasti olin hamstrannut itselleni iltaohjelmaa, joten väkipakolla piti tänne asti odottaa. Vähintäänkin outoa, myönnetään, mutta onhan se vaan niin kivaa päästä antamaan pölyhiukkasille kyytiä. Niin ja kukapa ei nyt siitä puhtaan kodin tuoksusta pitäisi. Eli ei kun hommiin! 

Juoksutossua jalkaan

Olen viime viikkoina vähän niin kuin pakon sanelemana pitänyt taukoa kaikesta urheilusta. Ei sitä kroppaa ole paljon järkeä millään treeneillä kiusata, jos ei se raukka kykene niistä kunnolla palautumaan. Onkin ollut ihan ihmeellistä ja kaikin puolin kummallista, kun salikassin on yhtäkkiä voinut heittää pitkäksi aikaa kaapinpohjalle, pyykkikori ei olekaan täyttynyt treenivaatteista ja iltaisin on ollut aikaa tehdä ihan kaikkea muuta. Varsin virkistävä kokemus sinänsä ja tuli varmasti täysin tarpeeseen, mutta näin kahden viikon jälkeen voin jo todeta, että jos en p*rkele kohta pääse taas kunnolla ottamaan hikeä pintaan, niin tulen ehkä hulluksi. Ja sitähän me emme todellakaan halua.

Ilokseni voin todeta, että unen suhteen on viime aikoina tapahtunut merkittävää parannusta. Kaikki ei ihan vielä ole täysin mallillaan ja edelleen harrastan jossain määrin sitä aamuöistä heräilyä, mutta tuntuu silti kivalta ja ennen kaikkea lohdulliselta huomata, että käänne parempaan on tapahtunut eli olen ilmeisesti onnistunut saamaan niitä stressitasoja alas. Hiphei, ihan mahtavaa! Kävelylenkitkin ovat alkaneet mennä jo sen verta hyvin ja askel on ollut pitkästä aikaa kumman kevyt, joten nyt taitaa olla sopiva hetki lisätä hieman tehoa ja testailla, miltä tuntuu. Minulle suositeltiin tähän alkuun kevyitä aamuisia juoksulenkkejä, ne kun ovat nyt kuulemma, tämä tilanne huomioon ottaen, se paras vaihtoehto. Pakko myöntää, että ikinä ennen en ole aamulenkkejä juossut, mutta koska alan jo aika pahasti olla siinä tilassa, ettei minua todellakaan tarvitse sinne lenkkipolulle kahta kertaa käskeä, niin otinkin tässä jo heti tänä aamuna innokkaana härkää sarvista eli vetäisin klo 6.01 juoksutöppöset jalkaan ja lähdin reippaana ulos nauttimaan pimeästä ja hiljaisesta syysaamusta. Huih. Tähän väliin täytyy sanoa, että pitkän matkan olen minäkin näköjään jo kulkenut, kun tähän ollaan päädytty, vielä reilut puoli vuotta sitten olisin nimittäin saanut makeat naurut, jos joku olisi uskaltanut väittää, että juoksen syksyllä aamulenkkejä. Tai ylipäätään, että juoksen. Ne tämän aamun ensimmäiset kymmenen metriä menivätkin vähän ihmetellessä, että mikähän hullu minäkin olen, kun tähän aikaan yöstä pompin täällä yksin pimeässä, mutta heti sen jälkeen sain jutun juonesta kiinni, juoksu lähti rullaamaan, loppu sujui jo ihan itsestään ja 10 minuutin pyrähdys muuttui matkan varrella huomaamatta 20 minuutiksi. En voi muuta sanoa kuin että ihan mahtava kokemus, tätä minulle paljon lisää!

Typistettyä ja kevennettyä versiota salitreenistäkin olisi tarkoitus tässä lähipäivinä testata. Kivaa, ihan on kyllä mielikin heti taas paljon kirkkaampi, kun on näin pitkän tauon jälkeen saanut palata niiden omien rakkaiden harrastustensa pariin. Vaikka ei sen puoleen, onhan tämä tauko toisaalta myös tuonut paljon uutta kivaa elämääni, sillä juoksemisen ja salitreenin oheen olen nyt alkanut lisäillä kaikenlaisia rauhoittavia ja rentouttavia palasia. Käyn nykyään säännöllisesti urheiluhierojalla, sunnuntai-illat kuluvat tunnin ohjatun venyttelyn merkeissä ja tätä en olisi vielä pari kuukautta sitten uskonut sanovani, mutta joogaakin meinasin kokeilla. Kuulostaapa oikeastaan aika kivalta, vaikka nyt itse sanonkin.

Ihana lokakuu

En ole ehkä koskaan odottanut lokakuuta niin kieli pitkällä kuin nyt. Laskenut päiviä ja tunteja, vähän kuin lapsena joulupukkia odottaessa konsanaan. Kun siis *rumpujen pärinää* meillä päättyi viime yönä se paljon puhuttu maito- ja sokeriveto, ja vaikkei minulla nyt olekaan mitään hajua neiti Nokkosen eilisillan viimeisistä peliliikkeistä, niin hänet tuntien uskallan kuitenkin jo julistaa, että kaikki meni juuri niin kuin pitikin eli kumpikaan ei repsahtanut, sopimussakkoa ei tarvitse maksaa ja minä sain haluamani eli kertarysäysvieroituksen sokerikierteestä. Hyvä me, hienosti meni! Ja näin suurta saavutusta onkin sitten jo hyvä juhlistaa suklaalla, jäätelöäkin voisi vähän maistaa...

Kolme viikkoa ilman sokeria sujui loppujen lopuksi yllättävän hyvin ja kivuttomasti. Ilmeisesti asia oli kuitenkin melko lailla kielen päällä ja korvan juuressa, sillä näin yllättävänkin usein painajaisia siitä, että olin repsahtanut. Ja miten se olikaan niin, että Nokkosneiti sattui unessa jokaikinen kerta paikalle juuri silloin, kun minulla oli suu täynnä herkkuja, puoli naamaa suklaassa ja karkkipaperitkin leijailivat sopivasti vielä siinä ympärillä. Onneksi se nyt tietysti oli vaan unta, mutta hieman ahdistavaa sellaista, koska ymmärsin totta kai joka kerta tehneeni väärin ja rikkoneeni sääntöjä.

Ihanan vapautunut olo, kun saa taas syödä sitä, mitä haluaa. Eihän tästä sokerittomuudesta tietysti mitään haittaa ollut, päinvastoin, mutta ehkä se on mielenterveydelleni silti kuitenkin parempi, että saan taas itse päättää, mitä syön. Yleensähän niitä herkkuja ei tosiaan tee edes mieli, mutta silloin kun tekee, niin kiva se on jotain pientä saada syödä. Nyt vaan sitten jatkossa järki käteen ja kohtuus kaikessa ja mitä näitä muita hienoja latteuksia nyt onkaan, sillä nyt kun keho on tottunut vähäsokerisuuteen, niin se ei välttämättä ehkä ihan hypi riemusta saadessaan sisäänsä taas ne ensimmäiset sokerikuormat.