i Stockholm

Kävin Ruottissa. Ihan perinteisesti laivalla seilaten. Oli kivaa, mikä enemmänkin kyllä oli seurausta hyvän ystävän laadukkaasta seurasta kuin siitä muusta menosta. Tarpeeksi harvoin kuin risteilee, niin ehtii aina sopivasti unohtaa, mitä se laivalla olo nyt sitten oikeasti tarkoittaakaan ja että vaikka siellä lapsena olikin ihan maailman kivointa, niin se buffettijonottaminen, laivan keinuminen ja taxfree-helvetti eivät vaan tarjoa enää aikuiselle ihan samalla lailla virikkeitä.

Matkan kohokohdaksi muodostui yllättäen iloinen reippailu Tukholmassa. Suunnistimme kartta kourassa ihan kävellen Siljan satamasta keskustaan, aikaa kului vajaa tunti. Ja olin huisin ylpeä itsestäni, kun selvisin kuuden tunnin maissaoloajasta ihan puhtaasti ruotsilla. Päätin olla rohkea ja syöksyä suoraan epämukavuusalueelle eli unohtaa hetkeksi englannin ja päättäväisesti vaan tunkea itseäni tilanteisiin, joissa joudun ruotsilla pärjäämään. Siis niin kivaa, tuli itse asiassa todella rohkaistunut fiilis, kun huomasi tulevansa ihan ymmärretyksi ja sai aina juuri sitä, mitä siinä vähän niinkuin kuvitteli tilaavansakin. Ostelin hienosti metrolippuja, tilasin ruokaa kahvilassa ja kävin kirjakaupan myyjän kanssa keskustelua siitä, minkälainen kirja tässä nyt kannattaisi ostaa.

Jei, ihana miniloma!

Jos olen tänä syksynä jotain tehnyt, niin ainakin loikkaillut sinne omalle epämukavuusalueelleni niin monta kertaa, ettei sormet enää edes riitä laskemaan. Mitä useammin sitä tekee, sitä luontevammaksi se muodostuu ja sitä helpommalta ja kivemmalta se aina tuntuu. Jollain tavalla sitä jopa ihan huomaa etsivänsä niitä tilanteita, missä riman voisi ylittää edes hieman korkeammalta kuin yleensä. Ja jos joku uusi juttu joskus vähän ahdistaa tai tuntuu pelottavalta, niin aika hyvin sitä pystyy huijaamaan itsensä mukaan kaikenlaiseen ihan vaan perustelemalla, että noniin, just sen takia, kun tämä ei nyt tunnu ihan luontevalta, niin just sen takia tätä täytyy kokeilla, että tämä on nyt vaan sitä epämukavuusalueelle menemistä, ei mitään sen kummempaa.

kuva täältä.

Ihanuuksia

Tällä viikolla

ympäröin itseni ystävillä,
kävin joogassa,
salilla treenaamassa,
viiletin joka aamu viime tipassa bussipysäkille

tein töitä,
nauroin vedet silmissä työpaikan juhlissa

muutin ihmisen elämää.

Kehitystä

Moi, minä täällä taas. Viime aikoina on tapahtunut paljon isoja asioita. Hienoja asioita. Paljon sellaista, mikä on pitänyt minut kiireisenä ja poissa blogimaailmasta. Olen kirjoittanut paljon, ollut lomalla, tehnyt töitä oman itseni kanssa ja nyt tuntuu siltä, että kaikki on hyvin. Kaikki on juuri niin kuin pitää.

Tällä hetkellä yksi ihan lempparijutuistani on itsensä kehittäminen, rakastan sitä. Käyn psykologin luona juttelemassa asioista ja tuntuu vaan niin mielettömän voimaannuttavalta löytää sisältään voimavaroja, joita ei tiennyt siellä edes olevan. Vähän niinkuin että ravistelee päältään sen kaiken turhan pölyn pois ja antaa omalle itselleen mahdollisuuden ja parhaan mahdollisen kasvualustan puhjeta siihen täyteen kukoistukseensa.

Sellaista kuuluu mulle. Elämä on just nyt aika erityisen ihanaa.

Unelmia ja perustushommia

Minua vaivaa pieni sisustusvimma. Sekä kodin että koko elämän suhteen. Haluan laittaa asioita järjestykseen, rakentaa itselleni sitä pientä koloa, johon on hyvä asettua. Elämän suhteen tuskin tulee ihan heti valmista, eikä pidäkään tulla, mutta on vaan sellainen tunne, että rakennan tässä juuri nyt elämälleni jotain sellaisia perustuksia, joiden päälle tulee vielä rakentumaan jotain suurta.

Odottaminen, suunnittelu ja se ihana fiilistely on aina niin parasta. Iiks, hienoja juttuja tulossa!

Kaikkea kuuluu

Pitää vissiin ihan päivittää, että hengissä ollaan ja hyvin menee. Viime viikkoina minusta on vaivihkaa muovautunut aktiivinen joogaharrastaja, mikä edelleenkin tuntuu ajatuksena hassulta ja vähintäänkin hupaisalta, kun miettii, kuinka suuresti yritin uskomusteni varjolla sitä vastaan taistella. Nykyään joogaan reippaasti ihan jo eturivissä, eikä tunnu missään, niin se vaan siis kannatti kohdata tämäkin mörkö ja nostaa kissa pöydälle. Ja kroppa selvästi nauttii tästä uudesta käänteestä.

Salitreeni on myös vallannut enenevissä määrin tilaa kalenteristani, samoin lukeminen ja iltahetkestä nauttiminen, se, kun saa hetken vielä ennen nukahtamista kahlata kirjaa eteenpäin.

Keskiviikkona kävin elämäni ensimmäisessä poskiontelopunktiossa. Kaikki meni hienosti ja olo helpotti kummasti, joten kyllä kannatti. Kaikista etukäteiskauhukuvistani huolimatta toimenpide oli loppujen lopuksi aika peruskauraa eikä aiheuttanut minkäänlaisia traumoja tai kiputiloja, joten vastaavan tilanteen joskus osuessa kohdalle marssin mieluusti suoraan punkteeraukseen ja jätän antibiootit väliin. Jos olet itse vasta menossa, niin se kaikenlainen etukäteisgooglettelu kannattaa sitten unohtaa ihan samantien - jos olet osaavissa käsissä, niin ei se oikeastaan tunnu juuri miltään. Se on lähinnä vaan se ajatus siitä kaikesta, mikä siinä pahaa tekee. Ja vähimmällä pääsee, kun jättää sen ajatuksen ihan omaan arvoonsa eikä ainakaan ruoki sitä millään keskustelupalstakauhukuvilla.

Semmoista myös kuuluu, että ostin lennot lomalle! Kesäloma jäi työpaikan vaihtamisen vuoksi himpun verran vajaaksi, joten pieni syysloma tekee aika hyvää. Se olisi siis Belgia, joka kohta kutsuu!

Poskista ja onteloista

Tämä viikko meni treenien osalta vähän ohi, kiitos lääkekuurin ja sen aiheuttaman väsymystilan. Jouduin jopa perumaan joogan, mistä olin hyvin suruissani. Mutta jos silmät eivät tahdo pysyä auki edes normaalin työpäivän loppuun, paniikkitankkaus kahvia ei tunnu missään ja lopulta töistä on jopa pakko lähteä kesken kotiin, niin ehkä se ilta on silloin vaan parempi viettää kodin lämmössä.

Mulla siis on poskiontelotulehdus ja huomenna loppuu antibioottikuuri numero kaksi. Uhattiin punkteerauksella, jos ei helpotusta kuulu ja fiksuna olen tietysti käynyt googlettamassa kaikki aiheeseen liittyvät sivut ja nähnyt jonkun videonkin, jossa pitkää neulaa tungetaan sieraimesta sisään, joten ei tässä nyt ehkä ihan tasajalkaa riemusta kiljuta.

Mutta pääasia, että tästä vaivasta nyt pääsisi eroon. Ei tämä tämmöinen pitkittynyt puolikipeyskään kivaa ole.

Kirjarakkautta

Minun kirjoja rakastavassa maailmassani syksy on todellista juhla-aikaa. Uusia kirjoja ilmestyy kuin sieniä sateella ja senkun vaan valitsee parhaat päältä. Olen aina lukenut paljon, mielihyvin voisin suorastaan ympäröidä itseni kirjoilla ja uppoutua päiväkausiksi niiden maailmaan.

Kirjasto on hieno paikka, mutta olen sen verran kirjahullu, että jotkut kirjat vaan yksinkertaisesti on p-a-k-k-o saada omaksi, niiden täytyy nököttää tuolla omassa hyllyssäni, olla juuri heti siinä käden ulottuvilla. Kirjat ovat ihania pakopaikkoja, hyvät kirjat suorastaan pala taivasta.

Minulla on muutamia lempparikirjoja, joihin voisin palata aina vain uudestaan ja uudestaan. Näitä ovat mm. Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä, Riikka Pulkkisen Totta, Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä ja Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Uskomattoman mielikuvituksensa, mukaansa imaisevien juonenkäänteidensä ja rikkaan kielenkäyttönsä vuoksi myös Harry Potter -sarja on luettava tälle listalle, vaikken niihin sen massiivisen sivumäärän vuoksi niin usein palaakaan. Luottokirjailijakseni on muotoutunut Leena Lehtolainen, se kieli vaan jollain juuri oikealla tavalla iskeytyy suoraan makuhermooni, Leenan uutta kirjaa odotan aina kuin kuuta nousevaa ja tuolla on varmaan koko tuotanto hyllyllä kauniissa rivissä odottamassa. Riikka Pulkkisen käyttämään kieleen olen myös täysin rakastunut.

Kokosinkin tässä joutessani listaa kirjoista, joihin ehdottomasti haluan palata tässä vielä pimenevien iltojen myötä, nyt on ihan mieletön lukuhimo päällä.

Must have:

Riikka Pulkkinen: Vieras

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut 

J.K. Rowling: The Casual Vacancy 

Oih, mä haluun nääkin!:

Kasey Edwards: Kolkyt ja risana

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Claire Dederer: Elämäni asennot

Riikka Pulkkinen: Raja

Kaisa Jaakkola: Hormonitasapaino

Emma Donoghue: Huone

Petri Nevalainen: Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aukko sivistyksessä:

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Katja Kettu: Kätilö

Jari Tervo: Layla

Vois olla kiva:

David Nicholls: Kaikki peliin

Arno Kotro, Christer Lybäck: Veitsen terällä

Leijailua

Takana on kaksi joogakertaa, kolme viikon sisään mahtunutta salitreeniä ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Ei tietysti pitäisi kai tulla minään yllätyksenä, että liikunnalla on positiivisia vaikutuksia, mutta silti se vähän tuli. Olin ihan unohtanut!

Selkä voi paremmin kuin pitkään aikaan, ehkä ikinä. Mieli on virkeä, kalenteriin on merkattu tulevat treenit yli kuukaudeksi eteenpäin ja on vaan niin hyvä olla, tuntuu vaan niin tältä: <3

Tietysti treenin ja kaiken olisi voinut aloittaa jo ajat sitten, mutta tämä oli nyt tarkoitettu näin. Nykyään nukun ihan loistavasti, stressitasoni ovat paremmin tasapainossa kuin koskaan ja edellytykset säännöllisen ja tavoitteellisen treenin toteutumiselle ovat ihan käsin kosketeltavat. Siispä treenaaminen on kivaa eikä vain ylimääräinen stressitekijä, josta yrittää luistaa kaikin keinoin.

Sivulauseessa pitää todeta, että on mulla myös poskiontelotulehdus, toinen antibioottikuuri menossa ja maharaukka aivan sekaisin. Mutta ei se mitään, kyllä kaikki järjestyy.

Mää niin rakastan mun elämää.

Kuinka minä rakastuin

Keskiviikkona oli vihdoin se paljon puhumani joogapäivä. Paikka tunnilta oli varattuna, vaatteet kassissa valmiina ja kaikki ikään kuin kunnossa. Olin odottavan innostunut, jes, vihdoin alkaa tapahtua. Mitä lähemmäs sitä iltaa kuitenkin päästiin, niin sitä enemmän alkoi taas iskeä ahdistusvaihe päälle, sitä vilkkaammin pääni ryhtyi yhtäkkiä tehtailemaan niitä hienoja ja kerrassaan omaperäisiä tekosyitä jäädä kotiin: "no ääh, mä oon kyllä nyt vähän väsynyt", "ehtiihän sen sitten ens viikollakin..." tai että "oli kyllä vähän sellanen päivä ja bussistakin myöhästyin, nyt ei kyllä pysty".

Näin jälkikäteen ajateltuna todella typerää, mutta kai se sitten oli joku ihan luonnollinen reaktio, kyseessä oli kuitenkin aika iso harppaus sinne epämukavuusalueelle. Minä ja ryhmäliikuntatunnit emme ole ikinä olleet mitään parhaita kavereita.

Vitkuttelin lähtöä totta kai ihan viimeiseen asti, yritin vimmatusti löytää perustelua sille, minkä takia ei tarvitsisi mennä ja lopulta olikin sitten jo kiire. Kävellen en olisi enää ehtinyt perille ja siinä bussipysäkille siirtyessäni pieni toivonkipinä syttyi rinnassani, että eihän täältä välttämättä enää edes tule mitään bussia, ehkä tämä on nyt se merkki, ettei tarvitse mennä. Universumi kuitenkin ilmeisesti nauroi räkäisesti partaansa, näytti kieltä ja vetäsi kunnon potkun suoraan persuksille all at once, sillä en ehtinyt siinä kuin ehkä 20 sekuntia seistä toljottamassa, niin jo sieltä totta kai kaarsi se minun bussini ja ehdin oikein hyvin perille, olin jopa suorastaan hyvissä ajoin paikalla. Vaihdoin vaatteet ja menin odottamaan salin eteen. Siinä kohtaa kaikki oli vielä hyvin, meitä seisoi siinä ihan vaan muutama. Lopulta ihmisiä alkoi kuitenkin valua paikalle enemmänkin ja minulla nousi taas ahdistusnupit kaakkoon, kirosin, että mihin hittoon olen itseni taas tunkenut. Ihan tosissani hetken siinä jo mietin, että ei apua minä en tuonne mene, onko oikeasti pakko. Onneksi olin kuitenkin kertonut kaikille meneväni ja puhunut siitä niin paljon ääneen, se olikin lopulta se syy, mikä sai minut sinne menemään - en olisi yksinkertaisesti kehdannut myöntää kenellekään, että kaiken sen puhumisen ja vouhkaamisen jälkeen olinkin vaan laiskana jäänyt sohvalle makoilemaan :D

Ja ihan parasta, että sen jälkeen, kun olin voittanut itseni ja astunut sisälle joogasaliin, niin kaikki vaan tuntui loksahtavan paikoilleen, se oli ihan rakkautta ensisilmäyksellä, se oli niin mieletön kokemus. Olin aina ajatellut, ettei se välttämättä edes olisi minun lajini ja että olen varmaan ihan jäykkä enkä taivu yhtään mihinkään, niin vielä mitä. Taivuin ensikertalaiseksi ihan ihme asentoihin, joihin pääseminen ei selvästi ollutkaan mikään ihan itsestäänselvyys ja tasapainotteluliikkeetkin tuntuivat loogisuudessaan siltä kuin olisin tehnyt niitä aina.

Ja se tunnin jälkeen vallinnut rauhallisuus, oi apua, sitä lisää. Kävelin salilta puolen tunnin matkan kotiin kauniissa ilta-auringossa, enkä osannut muuta kuin ihmetellen nauttia siitä, että olo on täysin tyyni, hengitys kulkee rauhalliseen tahtiin eikä minulla yhtäkkiä ole mihinkään kiire.

(Että tsori vaan ystävät rakkaat, mutta mun kanssa saattaa jatkossa olla vaikea yrittää keskiviikoiksi sopia mitään, minä oon joogaamassa! <3)

Yksvee

Tämä blogi täyttää tänään vuoden. Ihan uskomatonta, kuinka nopeasti aika on rientänyt, kuinka paljon vuoteen on mahtunut ja kuinka elämäni on pyörähtänyt täyskäännöksen ympäri ja ottanut uuden suunnan kohti vielä parempaa tasapainoa.

Lueskelin juuri läpi ensimmäistä blogitekstiäni sieltä vuoden takaa ja yhä edelleen saan kiinni siitä sen hetken fiiliksestä, muistan kuinka istuin työpöytäni ääressä ja teekuppi kädessä katselin kaukaisuuteen. Vaikka ajatus olikin kytenyt päässä jo pidempään, niin silti perustin blogin lopulta aika lailla hetken mielijohteesta. Oli vaan niin suuri tarve kirjoittaa, tarve saada sanoja paperille. Kirjoittaminen on minulle tärkeä keino prosessoida omia ajatuksiani ja toisaalta se on myös tapa rentoutua. Huomaankin itse asiassa usein haaveilevani hetkestä, kokonaisesta päivästä, jolloin voisin vain istua alas ja kirjoittaa. Ja jos oikein isosti annan itseni haaveilla, niin kirjoittaminen, oikolukeminen ja kaikki siihen liittyvä ovat minulle itse asiassa jotain sellaista, jonka parissa haluaisin vielä jonain päivänä tehdä töitä.

Blogi-identiteettini ei ollut minulle mitenkään alusta lähtien selvä, vaan sen kanssa olen joutunut käymään monet taistelut. Vielä viime syksynä minua ahdisti suunnattomasti ajatus, etten oikein osannut sijoittaa blogiani mihinkään tiettyyn kategoriaan, minulla ei ollut mitään tiettyä kantavaa teemaa, mistä kirjoittaa. Halusin kirjoittaa hyvinvoinnista, mutta koin, että kun minähän en mikään alan ammattilainen ole, enkä siitä siten kai mitään tiedä, niin eihän siitä mitään tule. Moneen kuukauteen en itse asiassa paljastanut blogini olemassa oloa kuin ehkä viidelle ihmiselle.

Syksyn mittaan alkoi sitten ilmestyä niitä kaikkia uni- ja vatsaongelmia, sen jälkeen keväällä kävin kamppailua ammatillisen tulevaisuuteni suhteen ja alkukesästä loksahti yhtäkkiä monta palasta paikoilleen. Vaikkei sitä täältä ehkä aina ihan tajunnutkaan, mutta minulle itselleni asioiden auki kirjoittaminen oli koko ajan hyvin terapeuttista. Pienin askelin tulin myös aina enemmän ja enemmän sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että haluan kaikkien ystävieni tietävän blogistani. Se on ihan se ja se sama, että rupeaako sitä kukaan oikeasti lukemaan, mutta se asiasta vaikeneminen alkoi käydä itselleni jo niin rasittavaksi, että halusin asiaan muutoksen. Lopulta se tapahtui vaiheittain, pienin askelin, täysin omassa tahdissani. Ensin syksyllä lisäsin itseni blogilistalle, keväällä yhtäkkiä koin tärkeäksi vaihtaa nimimerkkini vastaamaan omaa nimeäni ja alkukesästä tuntui lopulta täysin luonnolliselta, hyvältä ja oikealta tulla lopuiltakin osin ulos piilosta. Kirjoitin silloin sen elämää pidemmän unipostaukseni ja jo siinä kirjoittaessa tiesin, että nyt pidä tyttö penkistä kiinni, kohta mennään ja lujaa. Ja se tuntui hyvältä.

En missään nimessä kadu sitä, että tämä matka tuli kuljettua näin. En olisi sitä mitenkään muutenkaan osannut kulkea, joten loppujen lopuksi jokainen askel tuntui täysin luontevalta. Blogi on kasvanut minun mukanani ja olen itse asiassa aika ylpeä siitä, missä nyt olen, mihin olen uskaltanut astua. Ei kaikkea ole aina tarkoitettu tapahtuvaksi heti, nyt ja kerralla, joskus ne parhaat asiat vaativat vähän kypsyttelyaikaa, pienissä askelissa muhii usein se suurin ja pysyvin muutos.

Niin ja mistä ihmeestä se blogin nimi oikein tulee, no minäpä kerron. Silloin vuosi sitten, kun istuskelin se teekuppi kädessäni siellä pöydän ääressä ja tuijottelin vuoroin ulos ikkunasta ja vuoroin koneen ruudulla ollutta www.tulevan-blogin-nimi.fi -laatikkoa, niin jostain ihan out of nowhere päähäni yhtäkkiä ensimmäisenä pälkähti lause "ja kaukana siintää meri". Se kuulosti ihanan kauniilta, sopivan runolliselta ja tykästyin siihen heti. Kun sen jälkeen vielä pää suorastaan tyhjeni kaikista muista nimiehdotuksista, niin tajusin, että ehkä sen oli tarkoituskin olla nyt tässä. Meri on minusta katsottuna kuitenkin sen verran lähellä, suorastaan kivenheiton päässä, että viime hetkillä päätin sitten oikaista nimeä vielä hiukan. Ja siinä sitä sitten oltiin, siitä se sitten lähti.

Rohkeutta, joogaa ja rajoittavia ajatuksia

Mulla on joku pahasti vääristynyt mieli. Olen viime aikoina tehnyt elämässäni toinen toistaan rohkeampia tekoja, mennyt juuri siitä, missä aita ei ole matalin ja tietoisesti laittanut itseni tilanteisiin, joissa se oma turvallinen pelikenttä siintääkin yhtäkkiä jossain kaukana horisontissa. Ja saanut siitä kaikesta ihan uskomattomat kiksit.

Sitten mulla on jooga.

Haluan sen olevan luonnollinen osa elämääni, haluan päästä sisään siihen maailmaan, antaa keholleni mahdollisuuden rauhoittua ja rangalleni sitä sen kipeästi kaipaamaa taivutusta. Olen kerran jopa ollut ohjatulla tunnilla ja se oli uskomattoman kivaa, juuri sitä minä nimenomaan haluan.

Paitsi Että Mutta.

Osaan tarvittaessa olla ihan uskomattoman rohkea, työntää nenäni ihan ihmeellisiin paikkoihin. Jostain syystä se uskallukseni reuna, se ylitsepääsemätön raja-aita sattuu kuitenkin kulkemaan juuri tasan siinä, missä on joogasalin kynnys. Ihan typerää ja hassua, suorastaan naurettavaa. Paitsi että ei edes naurata.

Totta kai siis fyysisesti uskallan astua sisälle joogasaliin, siitä ei tietenkään ole kyse. Itse tunnilla on kivaa, mutta se ajatus siitä kaikesta, siitä etten osaa, se ahdistaa. Ja nimenomaan sen takia haluan tähän tarttua. Haluan päästää irti siitä rajoittavasta ajatuksesta, haluan päästä tilaan, jossa jäljellä ei ole enää muuta kuin se kivuus, se, että rakastan joogaa. Kaikkihan siis juontaa juurensa suunnilleen siitä, että minulla syvällä sisimmässäni on joku tietty tarve olla täydellinen, minun täytyy osata jo ennen kuin on edes aloitettu. Noin jos kärjistäen haluaa asian ilmaista. Ja se nyt tietysti vähän hankaloittaa joogan aloittamista (ja elämää ylipäätään), koska eihän kukaan ole seppä syntyessään. Ei kukaan oikeasti odota, että vetäisin siellä heti kärkeen täydellisen sarjan aurinkotervehdyksiä, jos en ole niitä edes koskaan kokeillut. Sitä paitsi se suorituskeskeisyys voidaan tässä lajissa muutenkin unohtaa jo heti kättelyssä.

Tämän koko ajatusmaailman kanssa olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt rutkasti töitä ja pistänyt omia uskomuksiani täysremonttiin. Itsehän minä olen itselleni tämän vankilan luonut. Halusin kitkeä pois kaiken sen negatiivisen ja rajoittavan ja istuttaa tilalle kauniita ja rohkaisevia ajatuksia siitä, kuinka itse asiassa olen todella hyvä ja nopea oppimaan, kuinka suorastaan rakastan itseni kehittämistä ja sitä epämukavuusalueelle astumista. Ja hei, heti tuntuu paremmalta, suorastaan tunnen jo joogasalin kutsun! Pienestä se joskus on kiinni.

Ei tämä askel tietenkään edelleenkään helppo ole, kynnys on vaivihkaa noussut jo niin suureksi, mutta pienin määrätietoisin askelin olen vienyt itseäni eteenpäin. Merkkasin jo viikkoja sitten kalenteriin koko syksyn joogapäivät, eilen kävin ostamassa tarpeeksi mukavat lötköhousut ja pian aion netin kautta ilmoittautua keskiviikon tunnille. Ja tietysti olen puhunut asiasta paljon ääneen.

Tässä ei enää ole kyse pelkästä joogatunnista, tästä on muodostunut nyt jo jotain paljon suurempaa. Tässä ylitetään itseä, tässä todistetaan, että se uskalluksen raja ei todellakaan kulje missään joogasalin ovella, vaan se olen minä itse, joka tässä tätä laivaa ohjailen. Ja minä perkele olen rohkea. Minä en anna omien ajatusteni rajoittaa itseäni.

Tämä esimerkki kuulostaa varmasti ihan maailman typerimmältä. Kuka nyt oikeasti ei uskaltaisi joogatunnille mennä, hei haloo. Onneksi tiedän, että meillä kaikilla on näitä uskomuksia, rajoittavia ajatuksia, meista jokainen on jossain asiassa omien ajatustensa vanki ja juuri sen takia halusin tämän aiheen nostaa pöydälle. Haluan rohkaista pönkimään sitä omaa pääkoppaa, sieltä yleensä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Ja haluan rohkaista eteenpäin, se, mikä eniten pelottaa, niin sitä kohti vaan. Se fiilis, kun tajuaa tehteensä jotain, mikä vielä hetki sitten löytyi haudattuna sieltä jostain pelon ja kauhun tuolta puolen, se on ihan mieletön.

Addikti

Ihanaa, kun on syksy. Vettä sataa ja kotona saa möllöttää villasukat jalassa. Illat pimenevät ja höyryävä teekuppi tuntuu kivalta kädessä.

Siitä puheen ollen mulla on tässä menoillaan pieni projekti. Täällä asuu joku pahemman luokan addikti, joka ilmeisesti maailman teevarantojen äkillisen loppumisen pelossa on tullut koonneeksi tuonne kaappeihin ihan asiallisen joka kodin kahden vuoden varmuusvaraston. Joten jos haluat tuntea tekeväsi jotain tärkeää, auttaa naista mäessä tai toivot, että joskus vielä saisin sen kaapinoven ruhjomatta kiinni, niin tervetuloa. Lupaan juottaa mahan täyteen ja pakotan ehkä ottamaan toisenkin kupillisen.

Vauhdikas paluu treenikentille

En ole täällä salitreeneistäni vielä kai koskaan liiemmin puhunut, ihan siitä yksinkertaisesta syystä, ettei oikein ole ollut mitään puhuttavaa. Olen kyllä silloin tällöin käynyt vähän jotain tekemässä, mutta kun unet ovat olleet ihan mitä sattuu ja stressitasot huidelleet taivaissa, niin eipä siihen yhtälöön hirveästi muuta mahdu, ainakaan, jos haluaa olla keholleen yhtään armollinen. En ole siitä treenittömyydestä osannut oikein edes potea huonoa omaatuntoa, tilanne kun oli mikä oli. Joskus pahimpina ja väsyneimpinä aikoina muistan itse asiassa jopa vähän käyttäneeni sitä hyväkseni, nauttineeni tilanteesta, jossa kovempi treeni onkin minulta itse asiassa kiellettyä ja voin rauhassa ihan vaan keskittyä vaikka kävelemiseen ja tehdä juuri sitä, mikä sillä hetkellä hyvältä tuntuu.

Nyt kun unet ovat vihdoin kuosissaan ja energiaa on vapautunut taas rutkasti käyttöön, niin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minulla on tunne, että nyt haluan treenata. Haluan rääkätä kehoani salilla, haluan käydä juoksemassa, haluan tuntea ne lihakset kehossani, olla ryhdikäs, voimakas ja hyväkuntoinen, haluan selkälihakset, joiden syleilyssä rankani on hyvä ja tukeva olla.

Eka salitreeni oli tänään. Ihanan rankkaa ja niin mielettömän kivaa, just siis tätä mä haluan lisää. Annelle superiso kiitos!

Ja koska monipuolisuus ja vastapaino ovat hyviä sanoja lisättäväksi kenen tahansa sanavarastoon, niin aion vihdoin ja viimein aloittaa myös joogan. Se on ollut suunnitelmissa jo pitkään, se(kin) on juuri sitä, mitä kehoni kaipaa. Vuosi sitten jo vähän harjoittelin aloittamisen yrittämistä, mutta ei siitä sitten mitään tullut. Nyt ovat kaikki palaset loksahteneet paikoilleen ja tuntuu, että elämässä olisi oikeasti tilaa uuden oppimiselle. Lupaava joogaurani starttaa siis 5.9, stay tuned.

Yksitoista

Kirjoitin viime helmikuussa hyvis-valmentajan patistamana 11 kohdan kiitollisuuspäiväkirjaa työpaikasta, jota minulla ei silloin vielä ollut, mutta periaatteella, että ikäänkuin minulla olisikin se kaikki jo. Että mistä kaikesta haluaisinkaan olla kiitollinen. Kaikkea ihan höhlää pikkusilppua, mitä nyt sattuikaan tulemaan mieleen. Vähän niin kuin kartoittaakseni sitä, mitä minä oikeastaan haluan ja suunnatakseni ajatuksiani oikeaan suuntaan.

No nythän se uusi työpaikka sitten on olemassa ja työpäiviäkin on takana jo kokonaiset kahdeksan. Tällä viikolla kaivoinkin sitten pitkästä aikaa vanhan listani esille, ihan pakko oli tsekata, että jos sieltä nyt vaikka pari-kolme toivetta olisi toteutunut, niin ihan hyvä. Mutta ei. Pikkusen pisti hiljaiseksi, kun tajusin, että oikeesti ei oo todellista, siitä mun listalta jokaikinen kohta oli toteutunut, sain ihan sen kaiken, mitä halusinkin. Itse asiassa enemmänkin.

Kiitos.
Juuri nyt on todella hyvä olla.

Berliini, 3

Aika taas jatkaa tarinaa Berliinistä. Jos hyppäät kyytiin vasta nyt, niin ne tämän jatkokertomuksen edelliset osat löytyvät täältä ja täältä.

Toisena päivänä olimme liikkeellä jalan. Jo pelkästä ydinkeskustasta löytyy niin paljon nähtävää, että olisi ollut vähän turhaa ostaa sitä varten joukkoliikennelippua. Lopulta innostuimme kuitenkin pyörimään vähän laajemmallakin säteellä ja kilometrejä kertyi huomaamatta sen verta kivasti, että kyllä siinä jalkansa kipeäksi sai. Eipähän tarvinnut iltaisin paljoa unta odotella, ihanaa oli vaan käpertyä sänkyyn peiton alle ja sulkea silmät.

Pikakertauksena historiantunnilta, että Saksa ja Berliini jaettiin siis toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan kesken neljään miehitysvyöhykkeeseen. Kylmän sodan aikana tunteet idän ja lännen välillä olivat melkoisen pinnassa ja jos tässä selostuksessani nyt pari mutkaa oion, niin lopulta se vuonna 1948 kärjistyi tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto erään poliittisen kiistan seurauksena katkaisi kaikki maayhteydet Länsi-Berliiniin. Ilmasilta on terminä varmasti tuttu, sen avulla siis toimitettiin vuosina 1948-1949 kaikki elintarvikkeet ilmateitse Länsi-Berliiniin. Vuonna 1949 syntyi Länsi-Saksasta Saksan liittotasavalta ja Idästä DDR ja kun näiden välinen raja vuonna 1952 suljettiin, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa rajanylitys yhä oli mahdollista. Miljoonat pakenivatkin DDR:n puolelta länteen ja lopulta vuonna 1961 raja katkaistiin yhdessä yössä joukkopaon estämiseksi eli lukuisat perheet joutuivat erotetuiksi, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi neljä metriä korkea muuri. Muuri oli paikoillaan yhteensä 28 vuotta (1961-1989) ja se nyt on tietysti sitten jo ihan oma tarinansa.

Pätkiä muurista (1961-1989) on edelleenkin näkyvissä Berliinin katukuvassa ja yllä olevassa kuvassa (Zimmerstr.) näkyvä asvalttiin tehty viiva osoittaa vielä tänäkin päivänä, missä kohtaa muuri aikoinaan kulki. Rajanylityspaikoista se kuuluisin on varmasti Checkpoint Charlie, se on nykyään aikamoinen turistirysä, mutta on siinä silti kiva käydä paikalla pyörähtämässä ja tutustumassa vaikka muurimuseoon, joka esittelee niitä lukuisia keinoja, joilla muurin yli ja ali on yritetty paeta. Tässä museossa ei tällä kertaa käyty, mutta pari kertaa aiemmin olen siellä ollut ja jos aihe kiinnostaa, niin tutustuminen kyllä kannattaa. Myös DDR-museo ja Stasin entinen vankila ovat edellisiltä Berliinin matkoiltani jääneet kokemuksina mieleen ja niitä ehdottomasti suosittelen, molemmat ovat erittäin mielenkiintoisia, joskin Stasin vankila ei välttämättä sovellu ihan heikkohermoisille.

Se olen minä! Eka oma naamakuva tässä blogissa, hui.

Jos nyt taas saa edes vähän pistää matkaopasvaihdetta silmään, niin ylemmässä kuvassakin näkyvä Brandenburger Tor on siis ainoa jäljellä oleva 1700-luvulla Berliinin ympärille rakennetuista tullimuurin porteista, joissa kerättiin tullia kaupunkiin tuotavista tavaroista. Ajan saatossa muuri on toiminut myös Preussin pääkaupungin paraatiovena, jonka viidestä aukosta keskimmäistä eli leveintä sai aikoinaan käyttää ainoastaan kuninkaallisen ja keisarillisen perheen jäsenet. Portin päällä on 5 m korkea nelivaljakko-veistos Quadriga, jolla myös on oma värikäs historiansa. Milloin se symboloi rauhan sanomaa Fredrik Suuren voitokkaiden sotien jälkeen, milloin taas Napoleonin joukot marssivat kaupunkiin ja veivät veistoksen sotasaaliina Pariisiin. Patsas on myös tuotu riemusaatossa takaisin Berliiniin, se on tuhoutunut sodassa vuonna 1945 ja valettu lopulta uudelleen. Tästä aiheesta olisi muutakin kerrottavaa vielä ainakin kahden sivun verran, mutta jätän ehkä nyt ne pidemmät luennot toiseen kertaan. 

Brandenburgin portin vieressä heti eteläpuolella on vuonna 2005 avattu holokaustin muistimerkki eli kahden hehtaarin laajuinen alue, joka koostuu 2700 harmaasta kivipaadesta. Kivien sekaan pääsee kävelemään ja vaikkei sitä kuvasta erotakaan, niin maa viettää alaspäin eli keskellä olevat kivipaadet ovat reilusti ihmistä korkeampia. Takana siintää Potsdamer Platz, jossa meidänkin majapaikkamme sijaitsi. Kyseinen aukio edustaa melko modernia arkkitehtuuria ja syykin on hyvin yksinkertainen. Aikoinaan eli ennen toista maailmansotaa se oli tärkeä liikenteen solmukohta, mutta tuhoutui sodan melskeissä ja myöhemmin vielä muuri lävisti alueen ja sen loputkin rakennukset purettiin pois, jotta näkyvyys kuolemanvyöhykkeellä ja vartiotorneissa säilyisi hyvänä. Kun muuri lopulta avattiin, olikin Potsdamer Platz yllättäen hyvinkin keskeisellä paikalla ja moni suuryritys osti sieltä maata ja rakennutti hienoja edustustalojaan paikalle. Kaupunginosa rakentui siis kertarysäyksellä ja vaikka siellä onkin ihan mielenkiintoista käydä, niin ihan selkeästi paikasta huokuu tietynlainen erilaisuus, keinotekoisuus, sieltä puuttuu täysin se asukkaiden kehittämä elämä. Bisnesmaailmaa siellä on sitten senkin edestä.

Brandenburgin portilta pari korttelia etelään, ihan kerrostaloalueen pysäköintipaikan laidalta (In den Ministergärten ja Gertrud Kolmar-Str. katujen kulmasta) löytyy kohta, jossa Hitlerin bunkkeri aikoinaan sijaitsi. Itse bunkkeri on tuhottu, mutta siitä kertova infotaulu nököttää siellä paikallaan ja siellä mekin kävimme pyörähtämässä.

Unter den Linden (Lehmusten alla) on 1400 metriä pitkä ja 60 metriä leveä puistokatu, jonka varrella sijaitsee monia mielenkiintoisia ja historiallisesti merkityksellisiä rakennuksia. Nimensä katu on saanut lehmusrivistöistä, jotka suuri vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm 1600-luvun puolivälin tienoilla käski istuttaa kuninkaanlinnasta länteen, kohti Tiergartenin metsästysmaita johtavan tien varrelle. Puiden kasvaessa suuriksi ne toisivat nähkääs mukavaa varjoa ratsastajille ja tietysti heidän hevosilleen. Kuten Berliinissä kaikki muukin, niin vuosien saatossa myös lehmukset ovat totta kai tuhoutuneet jo moneen kertaan ja uusia on aina istutettu tilalle.

Samaisen kadun varrella sijaitsee myös Bebelplatz, jolla vuonna 1933 paloivat natsien kirjaroviot. Tavoitteena oli puhdistaa Saksan kieli ja kulttuuri juutalaisesta ja muusta vieraasta aineksesta ja niinpä natsipuolueen jäseniksi kääntyneet professorit pitivätkin tien toisella puolella sijaisevalla yliopistolla kampanjan puolesta puhuvia kiihotusluentoja. Erään tällaisen luennon jälkeen ylioppilaat tunkeutuivat kirjastoon ja sinä iltana paloikin sitten yhteensä noin 20 000 kirjaa. Tämän muistona on Bebelplatz-aukiolla muutamia metallilaattoja, joihin on painettu kirjailija Heinrich Heinen lausahdus "Se oli vasta alkusoittoa. Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä." Keskellä aukiota on maassa myös lasilla peitetty aukko, johon kun kurkistaa, niin näkee kirjarovioita symboloivia tyhjiä valkoisia kirjahyllyjä.

Uusi Vartio, Neue Wache valmistui vuonna 1818 sotilaiden vartiotuvaksi, jossa 40 miehen sotilasjoukko odotti hovista tulevaa merkkiä, että nyt tarvitaan saattojoukkoa. Monarkian kaaduttua rakennukselle ei oikein tahtonut löytyä käyttötarkoitusta ja se onkin lopulta toiminut muistimerkkinä erilaisille tapahtumille, aina vähän sen mukaan, että kuka kulloinkin on vallassa. Nykyään rakennus toimii sodan ja väkivaltaisen järjestelmän uhrien muistomerkkinä.

Kuvassa näkyy museosaarelle johtava Linnasilta, jota koristavat kahdeksan vuonna 1854 valmistunutta patsasta. Patsaiden aiheena on taistelukentällä kohdattavan kuoleman kauneus, antiikin Kreikan jumalattaret saattelevat alastonta nuorukaista kohti sankarikuolemaa.

Berliinin Tuomiokirkko. Kupoliin pääsee kipuamaan portaita pitkin ja sieltä onkin ihan hienot näkymät. Nyt ei käyty sisällä, mutta joskus aiemmilla reissuilla on sielläkin tullut käytyä.

Vielä jatkuu tarina yhden kirjoituksen verran! Tämä lipsahti nyt vähän historiahenkiselle puolelle, mutta sitä se päivä vähän niinkuin oli, siellä minä kuljin muistivihko kourassa ja luennoin ryhmä rämälle mitä mielenkiintoisimpia faktoja vähän siitä sun tästä.

Ja jos kiinnostaa tietää lisää, niin mielestäni paras Berliini-kirja ikinä on Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän "Berliiniin - Retkiä lähihistoriaan". Suosittelen! Siitä minäkin olen lähes kaiken oppini ammentanut.

Saaristoretkeilyä

Käytiin tiistaina Isossa Vasikkasaaressa nauttimassa elämästä. Mahtava paikka, aivan ihana. Reittiveneellä pääsee kätevästi perille muutaman euron hinnalla ja saaressa maisemat ovat lievästi sanottuna kohdillaan. Kävelypolkuja löytyy, näköalatornista näkee pitkälle, pieniä söpöjä uimarannanpoikasia on ripoteltuna sinne tänne ja se keittokatoksen notskilla kepin varressa paistettu makkara maistui aika hyvältä. Oli siellä myös lammas ja nättejä vanhoja puutaloja. Eli palanen ihanaa maaseututunnelmaa kaukana kaikesta kiireestä. Pakko päästä takaisin.

Aarteita

Askartelin eilen elämäni ensimmäisen aarrekartan. Siitä tuli niin hieno, aivan ihana! Ja sain kerättyä mukaan kaikki ne jutut, mitkä halusinkin, joten kylläpäs sitä nyt kelpaakin ihastella. Huippufiilis tulee, kun katselee kollaasia omista hyvän mielen voima- ja inspiraatiokuvistaan.

Ihan fiilispohjalta leikkailin lehdistä minua puhuttelevia kuvia ja tekstejä ja sommittelin ne aiheryhmittäin isolle pahville. Kuvia on mm. aina harrastuksista työhön ja kodista hyvään oloon, joten skaala on melkoisen laaja, en halunnut lähteä sitä sen tarkemmin rajaamaan. Ja työ-osion keskelle liimasin täysin intuitiivisesti ja sen enempää miettimättä sanaparin: "unelma - yrittäjäksi". HUI, siellä se ajatus näköjään muhii.

Ja työstä puheenollen, uudet työt alkavat ensi viikolla! Kivaa, siis oikeasti niin jännää, ihan samanlainen fiilis kuin joskus silloin aikoinaan kouluun mennessä: massussa kuhisee perhosia ja vaikka tässä lomallakin on kieltämättä oikein mukavaa, niin silti odotan vaan ihan hirmuisen innolla, että pääsisin jo tositoimiin ja tutustumaan uuteen työympäristööni.

Haaveista ja unelmista

Viime helmikuussa päässäni konkretisoitui haave, tavoite, jonka palavasti halusin toteuttaa. Samalla se tuntui kuitenkin niin pelottavan suurelta, ei mitenkään turhan yksioikoiselta ja pakkaa sekoitti vielä korvieni välissä olleet toinen toistaan pinttyneemmät uskomukset, joilla yritin itselleni perustella haaveen mahdottomuutta. Siihen omaan turvalliseen koloonsa on loppujen lopuksi niin helppo jämähtää ja jos ei edes yritä pyrkiä pois, niin eipähän ainakaan epäonnistu tai vahingossakaan eksy sinne omalle epämukavuusalueelleen. 

Minun haaveeni liittyi työhön. Takataskusta löytyi vakituinen paikka, hyvä palkka, vaativat, haasteelliset ja mielenkiintoiset työtehtävät, paljon vastuuta ja sopivasti vapautta eli paperilla kaikki ihan erinomaisen hienosti ja that's it, ei siitä sen enempää, siellä minun on hyvä. Tai sitten ei. Vaikka työ sisälsi paljon positiivista, niin suhteessa omaan kehooni jotain oli kuitenkin liikaa ja aloin voida huonosti. Sitä oli jollain tapaa vaikea myöntää edes itselleen, koska oikeastaan kaiken piti olla hyvin. Olin taistellut asian kanssa jo pidempään, mutta tukahduttanut kuitenkin mietteeni aina lähtömetreillä, koska minähän nyt olen korvaamaton ja kiitollisuudenvelassa ja sitä ja tätä ja tuota, joten en minä tästä mihinkään voi lähteä. Monet olivat pitkin syksyä yrittäneet takoa järkeä päähän, että hei, eihän se nyt ihan noin mene, mutta jos sitä lopullista kolahdusta ei omassa päässä tapahdu, niin siihen päälle on vielä vaikea mitään rakentaa. Viime helmikuussa se klik sitten kuului, ihan vaan yks kaks yllättäen. Olin todella väsynyt alkuvuoden isosta ja raskaasta työrupeamasta ja eräänä päivänä vaan sitten tapahtui jotain, minkä seurauksena päätin, että nyt riitti, tämä on minun elämäni, minä saan tehdä sillä juuri sitä, mitä sydämessäni haluan. 

Ainahan voi päättää kaikenlaista, mutta se, että oikeasti tekee jotain asioiden eteen, se vaatii jo todellista rohkeutta ja päättäväisyyttä ja sitä minulla sitten ilmeisesti oli, koska sen jälkeen asioita alkoi pikkuhiljaa tapahtua. Edelleen siinä sivussa taistelin kuitenkin niitä omia uskomuksiani vastaan, en niin pahasti kuin ennen, mutta kuitenkin. Tiesin tavallaan olevani jos nyt ei korvaamaton, niin kuitenkin sen verran oleellinen osa palapeliä, että lähtöni tulisi jättämään ainakin hetkeksi ison aukon ja halusin huolehtia myös työnantajan näkökulmasta, sillä koskaan ei pidä polttaa siltoja takanaan. Kävin helmikuussa hyvinvointivalmennuksessa puhumassa asioista ja vieläkin näen silmissäni Hanskin siinä kuuntelemassa sekavaa ajatusmyrskyäni ja auttamassa minua konkretisoimaan sen kaiken mössön kahdeksi selkeäksi tavoitteeksi: 1. Haluan vaihtaa työpaikkaa ja 2. Haluan tehdä sen niin nätisti ja tyylillä, kaiken viimeiseen asti hyvin hoitaen, että kenellekään ei jää minusta mitään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Joskus asiat vaativat toteutuakseen vähän enemmän kypsyttelyaikaa, joskus ne tapahtuvat tässä ja heti ja joskus taas vaaditaan sitä pientä ulkopuolelta tulevaa potkua, sitä viimeistä rohkaisua. Kuten on jo aiemminkin käynyt ilmi, niin rupesin kesäkuussa käymään Optimal Performancen Minnalla puhumassa solmuja auki ja laittamassa palasia järjestykseen. Heti sen jälkeen alkoikin tapahtua, ja lujaa. Kesä-heinäkuussa vyöryi nimittäin ohitseni sellainen (itseni aiheuttama) tapahtumasarja, että meinasin jo itsekin tippua kärryiltä, kun asioita vaan tapahtui ja yhtäkkiä minulla oli käsissäni uusi työpaikka.

Perjantaina oli siis viimeinen työpäiväni. Viimeisille viikoilleni osui vuoden toiseksi kiireisin aika eli vetäsin heinäkuun lopun vielä aika täysillä, tehtailin ylityösaldoa muidenkin edestä ja olin lopulta ihan poikki, mutta samalla onnellinen siitä, etten lähestyvästä lähdöstä huolimatta ollut jättänyt ketään pulaan, vaan hoitanut hommat ammattimaisesti loppuun asti. Perjantaihin mennessä olin myös jo siivonnut pöydän, mapittanut monta pinoa paperia, hoitanut alta pois kaikki takaraivossa jyskyttäneet rästityöt ja hoitanut seuraajalleni ikäänkuin puhtaan pöydän, mistä aloittaa. En sitä siinä tehdessä sen enempää ehtinyt missään kohtaa ajatella, mutta myöhemmin kolahti päähän, että oho, tämähän meni nyt itse asiassa juuri niinkuin olin aikoinaan haaveillutkin - haluan hoitaa kaiken viimeiseen asti hyvin ja lähteä nätisti hymyssä suin. Perjantaina olo olikin siis aika onnellisen tyytyväinen, kun läksiäisseremoniaa vietettiin hyvässä hengessä, kaikille jäi hyvä maku suuhun ja työnantaja jopa toivoi, että pysyisimme yhteyksissä. Ihan täydellistä siis, tästä jos mistä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kannattaa siis uskaltaa unelmoida, uskoa niiden omien unelmiensa kauneuteen ja pistää vaan rohkeasti kaikki peliin. Se on sen arvoista, minä tiedän.

(Kuvat täältä.)

Berliini, osa 2

Berliinistä on jo ikuisuus, mutta kuten luvattua tuli, niin tässä nyt vihdoin sitä raporttia! Teksti on ollut tekeillä jo monta viikkoa, mutta sitten tuli ikävästi kaikki ihanat kesäkiireet väliin ja viimeistely jäi puolitiehen. 

Eli itse asiaan. Kolme päivää Berliinissä täyttyi aika helpostikin kaikella pienellä ja isommalla tekemisellä. Minilomaa ajatellen pituus oli siis ihan sopiva, ei mennyt juoksemiseksi, vaan sai ihan rauhassa lantustaa ja nauttia elosta. Ihan perushotellin sijaan testasimme nyt ensimmäistä kertaa yöpymismuodoksi omaa vuokra-asuntoa ja valinta osoittautuikin ihan erinomaiseksi, suosittelen. Tilaa oli vaikka muille jakaa ja plussaa tuli myös siitä, että sai itse omassa keittiössä valmistaa aamiaisen, minua kun eivät ne hotellien perusleipämössykät kovin paljoa innosta. Huoneisto sijaitsi Potsdamer Platzilla eli keskustassa ja kävelymatkan päässä mm. Brandenburgin portilta. Kaksi yötä kolmelta henkilöltä maksoi muistaakseni yhteensä vähän reilut parisataa euroa, joten ei kovin paha.

Berliini on kaupunkina iso ja metrokartta näyttää vähän vaativammalta kuin se Helsingin vastaava, joten julkisen liikenteen olemassaolo kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Ihan keskustassa pärjää hyvin kävellenkin, mutta ainakin jollekin päivälle on hyvä ostaa joukkoliikenteen päivälippu, niin pääsee tutkailemaan myös niitä pidemmällä sijaitsevia alueita. Yhden hengen lippu koko päiväksi kustantaa kuutisen euroa, mutta jos on liikenteessä porukalla, niin kannattaa kerralla ostaa ryhmälippu (Kleingruppen Tageskarte), sillä saa maksimissaan 5 henkilöä hurautella koko päivän pitkin kaupunkia niin paljon kuin sielu sietää ja maksaa yhteensä vain 15 euroa.

Ensimmäisenä päivänä olimme kärppinä jo heti aamuyhdeksältä Berliinissä. Takana oli aikainen herätys, pari kuppia kahvia lentokoneessa ja minulla muistivihko täynnä kynä sauhuten kirjoitettuja muistiinpanoja vähän siitä sun tästä. Koneessa tarjoiltu leipä ei kovin paljoa innostanut, joten aika ensitöiksemme suuntasimme syömään. Ei ollut nyt tällä kertaa olutta ja bratwurstia tarjolla, vaan kävimme KaDeWe:n (Kaufhaus des Westens, Lännen Tavaratalo) seitsemännen kerroksen ravintolamaailmassa, jossa sai itse seisova pöytä -tyylisesti koota oman annoksensa ja kassalla sitten maksettiin annoksen painon mukaan. Miljöönä aika perussettiä eli ei nyt mikään esteettistä silmää kovin kummoisesti kutkuttava, mutta ruoka oli hyvää, tuoretta ja sitä oli riittävästi, joten suosittelen tutustumaan.

Pääruoka...

...ja jälkkäri

Loppupäivä pyörittiin kaupungilla ja käytiin mm. tutustumassa maailman pisimpään ulkoilmagalleriaan eli 1,3 km pituiseen pätkään Berliinin muuria, joka kulkee nimellä East Side Gallery. Siinä joukko taiteilijoita on saanut maalata pätkän muuria haluamallaan tavalla ja joukossa olikin useita todella hienoja töitä. Parhaiten perille varmaan löytää suunnistamalla Ostbahnhofin asemalle, se on siitä ihan kulman takana. 

East Side Gallery siltä toiselta puolelta

Sieltä tulloo Trabant!

Nelisen metriä korkeaa muuria

Tämä on luultavasti se kuuluisin teos eli Neuvostoliiton ja DDR:n johtajien Leonid Brezhnevin ja Erich Honeckerin suudelma. Ja alla teksti My God, Help Me to Survive This Deadly Love.

Vähän ehkä rujon näköisiä kuvia, kun vielä ilmakin sattui olemaan pilvinen, mutta itse ainakin rakastan Berliinissä nimenomaan sitä rujoutta, rosoisuutta, sitä, että siinä kaupungissa on luonnetta. Ja kuten kuulemma Jack Lang, Ranskan entinen kulttuuriministeri on sanonut, niin Pariisi on aina Pariisi, mutta Berliini ei koskaan ole Berliini. Ja sen sai tälläkin matkalla huomata moneen kertaan. Siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun edellisen kerran kävin ja niin moni asia oli taas jo ehtinyt muuttua.

Tässä itse matkakertomuksen ensimmäinen osa, lisää tarinaa taas seuraavassa jaksossa.

Rohkeita askelia

Huhhuijakkaa, mistähän sitä sitten taas aloittaisi, nyt on ihan liikaa taas tapahtunut. Kotiuduin eilen maakuntamatkakierrokselta Joensuusta ja nyt väsyttää viikonlopun festarirymyämisten jäljiltä sen verta kivasti, että varmaan parempi olisi käydä ihan vaan suosiolla nukkumaan, mutta minäpä olenkin hurja ja kapinallinen ja teen totta kai juuri päinvastoin.

Viikonloppuna hoidin siis hyvinvointiani entisessä kakkoskotikaupungissani Joensuussa - siellä maaseudun rauhassa, missä linnut laulavat, ihmiset puhuvat söpösti mie ja sie ja elo on kaikin puolin rentoa ja leppoisaa. Paitsi tänä viikonloppuna, kun oli Ilosaarirock. Tuli vietettyä kolme vuorokautta tiiviisti ystävien seurassa, nukuttua liian vähän, juotua liikaa kahvia, maisteltua viinejä, tanssittua hyvän musiikin tahdissa ja nautittua elämästä. Ihan parasta siis <3

Ihan outoa, jännää ja ihmeellistä on se, että olen viime aikoina nukkunut todella hyvin. Töiden puolesta elän hyvinkin kiireistä ja vähintäänkin semistressaavaa aikaa, mikä ennen olisi heikentänyt unenlaatua huomattavasti, mutta nyt on selvästi jotain tapahtunut. On tässä tietysti ollut pari muuttujaakin mukana kuvioissa, mutta ihan vilpittämästi olen myös sitä mieltä, että tätä kirjoittaessani tulin vähän kuin huomaamattani terapoineeksi itse itseäni ja kuului lopulta vaan klik, kun tajusin, että eihän tässä mitään ongelmaa enää ole, kaikkihan on taas ihan hyvin. Jokainen aina joskus nukkuu jonkun yön huonosti, se on ihan normaalia ja kun siitä ei enää tee itselleen ongelmaa, niin stressitasot laskevat niin että humpsis vaan.

Niin ja lopulta se suurin salaisuus, johon viime postauksessakin jo vähän rivien välissä viittasin. Asiat ovat nyt nimittäin niin, että olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja pohdiskellut elämälleni uutta suuntaa, miettinyt, mitä minä ihan oikeasti haluan isona tehdä. Lopullista vastausta en tiedä vielä itsekään, eikä tarvitsekaan, mutta sydämeni kuitenkin sanoo, mihin suuntaan olisi hyvä lähteä ja sitä ääntä haluan kuunnella. Pitkään keräsin rohkeutta ja taistelin niitä omia korvien välisiä uskomuksiani vastaan ja nyt lopultakin olen niin pitkällä, että olen tässä sivussa laittanut rytinällä asioita tapahtumaan eli ottanut ne ensimmäiset rohkeat askeleet kohti tuntematonta. Voin siis onnellisena paljastaa, että olen irtisanoutunut nykyisestä työstäni ja aloitan elokuussa uudet työt uudessa paikassa, jei! Samalla olisi tarkoitus hoitaa gradun osalta himpun verran vaiheeseen jääneet opinnot loppuun, pitää silmät ja korvat auki sekä kuulostella kaikessa rauhassa sitä seuraavaa askelta. Jotain tämäntyyppistä siirtoa olin haaveissani jo pitkään mietiskellyt ja nyt kun se on totta, niin kyllähän tämä vaan tuntuu sydämessä asti niin pirun hyvältä.

Kesäilta on kaunis

Perjantaina käytiin Hanskin kanssa (kiitos kuvasta!) puistossa istuskelemassa, nautittiin kauniista kesäillasta ja juhlittiin erästä suurta ja merkittävää asiaa.

Ja se mitä tässä oikein juhlitaan, se hyvät ystävät selviää hyvin pian.

Erään unettoman tarina

Huomautus: teksti on ihan elämää pidempi, mutta pääsettepähän ainakin autenttiseen tunnelmaan, koska oli aika pitkät 3 kk viime syksynä, kun tämän asian kanssa kamppailin. Ja korostan, etten ole mikään terveysalan ammattilainen, vaan kerron tässä ihan vaan omia kokemuksiani. 

Nukuin viime yön ihanan sikeästi ja heräsin säpsähtäen vasta herätyskelloon. Aamulla melkein järkytyin, koska se vaan oli ollut jollain tapaa niin absurdia. Siis ettäkö MINÄ - se, joka ennen heräsi aina viikonloppuisinkin silmät ristissä aamuviideltä eikä saanut enää unta - kykenenkin nyt yhtäkkiä nukkumaan noinkin hyvin. Vaikka pahimmista ongelmakuukausista tuleekin syksyllä jo vuosi, en ole tietyllä tapaa päästänyt asiaa edelleenkään pois päiväjärjestyksestä, vaan teen yhä töitä sen eteen, että nukkuisin hyvin. Toki se ”hyvin nukkumisen” käsite on hieman muuttunut tässä matkan varrella. Enää en siis taistele sen kanssa, että ylipäätään nukkuisin, vaan nyt tavoitteet ovat korkeammalla. Haluan nukkua katkeamattomia yöunia, haluan herätä aamulla virkeänä ennen herätyskelloa ja haluan olla illalla niin väsynyt, että sen kun rojahdan sänkyyn ja suljen silmät, niin uni vaan tulee.

Jos vuotta 2011 ja sen tapahtumia pitäisi kuvata kahdella isolla sanalla, niin minulle ne olisivat luultavasti elämäntapamuutos ja univaikeudet. Kevät ja kesä kuluivat ensin mainitun merkeissä ja syyskuun puolivälissä mukaan kuvioihin astui se jälkimmäinen. Vaikka muu elämä jatkoikin pyörimistään ja syksyn aikana tapahtui vaikka mitä kivaa, niin silti aikaa syyskuun ja joulukuun välillä leimasimat erittäin sitkeät uniongelmat. Blogin puolella uniteema on vilahdellut moneen kertaan, mutta mitään syväluotaavaa tekstiä en aiheesta ole kyennyt kirjoittamaan, koska tuntui, että aihe on vielä liian lähellä, liian konkreettisesti läsnä. Nyt tilanne on toinen ja tuntuu siltä, että aika olisi vihdoin kypsä tälle ajatusten tulvalle.

Syksy eli kuinka kaikki alkoi
Viime syksyyn asti nukuin aika hyvin. En ehkä täysin optimaalisesti, mutta kuitenkin ihan perus kivasti ja olin virkeä, töissä tehokas ja jaksoin harrastaa. Sitten tuli syyskuun puoliväli ja unet katosivat kuin seinään. Nukahdin iltaisin kyllä suht helposti, mutta loppuyö meni muutaman tunnin välein herätessä, uni jäi laadultaan huonoksi ja univelka kasvoi vaivihkaa täysin holtittomiin mittasuhteisiin. Olin iltaisin pirteä ja aamuisin väsynyt, enkä saanut tilannetta kuriin edes viikonloppuisin, mikä taas alkoi pikkuhiljaa näkyä yleisessä jaksamisessa. Ihmiskeho on kuitenkin siitä jännä, että se jaksaa taistella yllättävän pitkään ja sen turvin minäkin porskuttelin menemään koko pitkän syksyn. Töissäkin kävin normaalisti, tunnollisena en osannut ottaa edes yhden yhtä sairaslomapäivää, vaikka niitä yhdessä kohtaa jopa vähän tyrkytettiinkin.

Alusta asti oli selvää, että halusin hoitaa itseni kuntoon ilman lääkkeitä. Unilääkkeet olisivat ehkä tuoneet jotain hetken helpotusta, mutta mikään pidemmän päälle viisas ratkaisu se ei olisi ollut. Kehoni reagoi herkästi stressiin ja olen ennenkin menettänyt yöunia stressaavien tilanteiden takia, joten yritinkin heti alkuun vähän löysentää otetta, otin käyttöön tukun rauhoittavia iltarutiineja ja pyörittelin mielessäni läpi kaikki mahdolliset taustalla vaikuttavat stressitekijät, mutta silti oireet tuntuivat vaan pahenevan. Tehtävä olisikin ollut helppo, jos olisin heti voinut sanoa, että kaikki johtuu tästä ja tuosta, mutta kun kaikki vaan näytti siltä samalta suurelta möykyltä ja minä olin ihan ymmälläni sen kaiken edessä.

Ja siitäpä se sitten alkoikin se Pitkä Suuri Seikkailu.

Iltarutiinit
Nyt, kun pahin on jo takana, niin ihan ehdottomasti parhaan vaikutuksen uneni laatuun ja määrään saan tietyillä iltarutiineilla eli sillä, että rauhoitan iltaa tekemällä tiettyjä asioita ja valmistan siten kehoani uneen. Silloin pahimpina kuukausina yöllisten heräämisteni kellonajoissa tai missään muussakaan ei tuntunut olevan mitään logiikkaa ja vaikka olisin tehnyt mitä, niin tuntui, että tulos oli silti aina sama. Kummasti sitä ihminen kuitenkin hädän hetkellä aina mielellään turvautuu johonkin, tarrautuu kiinni vähän kuin pelastusrenkaaseen ja minulla se oli ne tietyt rutiinit, jotka tein aina iltaisin. Se toi sitä ryhtiä elämään ja vaikka en saanut niillä asioita korjattua lopullisesti, niin toisaalta huomasin vastaavasti kyllä heti, jos olin jättänyt ne tekemättä.

Erilaisia iltarutiineja nyt tietysti on vaikka millä mitalla ja kokeilemalla selviää, mitkä niistä toimivat itsellä parhaiten. Minulla aika vakiintuneeseen käyttöön ovat päätyneet nämä:
- tietokone ja tv iltaisin kiinni klo 19, kännykkä myös pois käden ulottuvilta
- 30 min rauhallinen iltakävely, eli ihan illasta ei enää mitään hikitreeniä
- asunnon valaistuksen himmentäminen
- magnesium
- iltapalana jotain hiilaripitoista, kuten vaikka hedelmä
- kirjan lukeminen
- ja jos oikein innostuu, niin rentoutusharjoitus on myös hyväksi havaittu

Saattaa kuulostaa oudolta ja tylsältä, mutta jos unen kanssa on yhtään ongelmia, niin nämä kyllä auttavat takuuvarmasti. Vaatii erityisesti alkuun tietysti vähän sitoutumista ja säännöllisyyttä, koska ihmeitä ei välttämättä tapahdu vielä ihan yhdessä yössä, mutta yllättävän nopeasti ne rutiinit sitten kuitenkin soljahtavat mukaan kuvioihin ja ovat pian ihan luonnollinen osa iltaa. Ja iltakin tuntuu ihanan pitkältä, kun se ei hujahda ohi tietokoneella istuen.

Melatoniini
Olen alusta asti ollut sitä mieltä, että unilääkkeisiin en koske, vaan haluan oireen sijaan puuttua siihen, mikä sitä unettomuutta aiheuttaa. Ihmisen on yksinkertaisesti kuitenkin nukuttava ja joskus tilanne vaan saattaa äityä jo niin pahaksi, mennä ihan yli, että lääkäriltä reseptillä saatava melatoniini saattaa olla ihan hyvä vaihtoehto. Se siis on elimistössä luontaisestikin esiintyvä pimeähormoni.

Pahimman hädän hetkellä helpottaa melkein jo se pelkkä ajatus siitä, että siellä se purkki on kaapin pohjalla. Että jos ei mikään muu toimi, niin ainakin minulla on vielä se. Tarpeeksi kauan kun kärsii unettomuudesta, niin koko se nukkumaanmeno saattaa tilanteena alkaa stressata eli päässä pyörii ajatuksia siitä, että entäs jos en nukahdakaan ja kauankohan tässä vielä pitää pyöriä. Jatkuvaan käyttöön melatoniinia ei ole tarkoitettu, mutta se yksi hyvä puoli siinä nimenomaan on se, että ainakin minulla se poistaa sen nukahtamiseen liittyvän stressin. Tiedän melatoniinia ottaessani, että nukahdan aivan varmasti ja sitä ei tarvitse sen enempää miettiä. Mutta korostettakoon nyt siis vielä sitä, että itse turvaudun melatoniiniin ihan vaan äärimmäisessä hädässä eli hyvin harvoin.

E-pillerit
Käytin pari vuotta e-pillereitä ennen kuin lopetin niiden käytön alkukesästä 2011. Kuukautisia ei ollut kuulunut takaisin vielä syksylläkään ja joskus lokakuussa eräs ystäväni totesi, että voihan silläkin olla jotain vaikutusta tähän, estrogeenin vähyys tai epäsuhta progesteroniin nähden kun nimenomaan voi aiheuttaa unettomuutta. Siinä vaiheessa aloin jo yli kuukauden unihäiriöiden jälkeen olla niin väsynyt ja turhautunut siihen, etten keksinyt, mikä tässä nyt oikein mättää, mikä on se tekijä, mikä aiheuttaa kaiken. Sen takia tartuinkin tähän hormonien epätasapaino -teoriaan ihan täydellä innolla ja mielikin rauhoittui kummasti, kun pääsin taas ottamaan etsinnöilleni uuden suunnan. Kävin lääkärissä ja söin lopputuloksena kuurin progesteronia eli keltarauhashormonia. Nukuin edelleen vähän miten sattuu, välillä paremmin ja välillä huonommin, joten vaikea sanoa, miten se hormonien syönti loppujen lopuksi vaikutti vai vaikuttiko mitenkään, koska siinä oli samaan aikaan tukku muitakin muuttujia mukana kuvioissa. Mutta stressikäyrä ainakin laski, kun innokkaana päätin, että kyllä tämä ihan varmasti auttaa. Kun asia siis mielestäni tavallaan oli nyt hoidossa, niin sitä ei tarvinnut enää niin paljon ajatella ja murehtia, mikä taas tietysti myös osaltaan paransi unitilannetta.

Suolisto ja vatsa
Homma ei kuitenkaan ratkennut vielä siihen, vaan loka-marraskuun vaihteessa vatsani alkoi oireilla. Se ei varsinaisesti ollut kipeä, mutta turposi aina välillä ihan piukeaksi jalkapalloksi ja joskus sitä vähän vihloi. Olin jo kesällä 2011 kärsinyt vastaavanlaisista vatsaongelmista, mutta asian tarkempi miettiminen oli unohtunut kummasti syksyllä, kun iski se unettomuus. Olen jo reilusti yli vuoden ajan käynyt Helsinki Kiropraktiikassa kiropraktikko Kristian Ekströmin luona hoidattamassa selkääni ja sitä kautta laittanut koko muutakin kroppaa kuntoon. Kristianilta sain koko syksyn ajan suurta apua myös unettomuuteen liittyvissä asioissa ja paljon vinkkejä siihen, mitä ehkä kannattaisi kokeilla. Siinä vaiheessa olin itse jo fyysisesti niin väsynyt, ettei minulta vaan yksinkertaisesti enää tullut mitään omia spontaaneja ideoita, että hei kokeilenpa tätä ja tuota, joten teki mielenterveydelle todella hyvää ottaa ulkopuolelta tulevia neuvoja kokeiluun ja pitäytyä siten niissä rutiineissä, kun ei se oma ajatus enää aina ihan täysillä kulkenut. Lopulta kun kerroin Kristianille, että kaiken muun hyvän lisäksi myös vatsani oli alkanut turvota kivikovaksi palloksi, niin sain välittömästi pyynnön kirjoittaa muutamalta päivältä ruokapäiväkirjaa. Aloin ymmärtää, että suolistoni taisi tosissaan olla huonossa kunnossa ja sainkin kuulla, että se saattaisi hyvinkin olla syynä jo kolmatta kuukautta jatkuville unihäiriöilleni.

Yleinen tilanteeni ja pitämäni ruokapäiväkirja huomioon ottaen aloitin ns. suolistonhoitokuurin, johon kuului tiukan ruokavalion ja tiettyjen ruokarajoitusten lisäksi mm. rentoutumista, iltarutiineja, ruoansulatusentsyymien ja probioottien käyttöä sekä panostamista rauhalliseen ruokailuun. Tarkoituksena oli poistaa ruokavaliosta kaikki mahaa vähänkin ärsyttävät ruoka-aineet ja noudatettuani ohjeita vasta viikon huomasin jo selkeän muutoksen vatsassani: kaikki turvotus oli kadonnut ja vatsa oli ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti litteä. Tunne oli uskomaton, mutta projekti ei tietysti vielä siihen päättynyt, vaan tarkoituksena oli hoitaa homma oikeasti kerralla kuntoon ja jatkoinkin samalla ohjeiden mukaisella linjalla vielä useita viikkoja. Lopulta sain luvan alkaa varovasti palautella tiettyjä ruoka-aineita lautaselleni ja aloitin testailut. Kaikista kokeiluista vatsa ei aina ihan tykännyt, mutta loppujen lopuksi, kun maltoin mieleni, niin päädyin lopulta tilanteeseen, jossa vatsani voi selvästi paremmin eikä se enää ärsyynny samalla lailla kuin ennen.

Noudatettuani suolistokuuria noin kuukauden alkoi unenlaatuni yhtäkkiä parantua radikaalisti, yölliset heräämiskerrat harvenivat ja pystyin vihdoin oikeasti nukkumaan kunnolla. Ihan mieletön tunne kolmen kuukauden unettomuuden jälkeen! Siihen vielä vajaa kuukausi päälle, niin olin päässyt unen puolesta takaisin siihen lähtötilanteeseen, mistä syksyllä kaikki alkoi. Kokeilin lopulta niin montaa eri asiaa samanaikaisesti, että vaikea tietysti sataprosenttisesti sanoa, mikä se avain onneen nyt sitten lopulta oli, eikä sillä oikeastaan ole edes mitään väliä. Luultavasti avun toi usean yksittäisen asian summa, mutta silti olen itse kyllä ihan vakuuttunut siitä, että tämä suoliston kuntoon laittaminen oli se merkittävin yksittäinen tekijä.

Nykyhetki
Elämäntilanteeni on tällä hetkellä sellainen, että tietyltä määrältä stressiä en vaan pysty välttymään ja sillä on oma vaikutuksensa uneen. Toki teen koko ajan töitä sen eteen, että asiat muuttuisivat, mutta aina kaikki ei vain ihan tapahdu sormia napsauttamalla. Viime aikoina olen nukkunut ihan perushyvin eli välillä hyvin ja välillä taas vähän huonommin. Ero siihen syksyyn on kuitenkin se, että nyt ihan oikeasti voin esimerkiksi niillä iltarutiineilla vaikuttaa asiaan eli kun muussa elämässä alkaa mennä liian lujaa, niin siinä kohtaa pitää vaan älytä painaa jarrua ja rauhoittaa tilannetta ennen kuin unet lähtevät alta. Ja toinen ero on se, että enää en ajattele tai analysoi nukkumisiani sen kummemmin. Vielä syksyllä olin ihan tarkkaan tietoinen siitä, mihin aikaan olin yöllä herännyt ja montako tuntia nukkunut, mutta nykyään minulla ei ole enää mitään tarvetta miettiä sitä - asiat ovat nyt hyvin.

Ennen juhannusta lomailin pari viikkoa rentona aivot ihan narikassa ja ensimmäistä kertaa moneen vuoteen pistelin yhtäkkiä ihan sikeästi menemään yhdeksän tunnin katkeamattomia unia. Olin niin jo ehtinyt lokeroida itseni sinne univaivaisten mappi ööhön, että se oli melkein jo pienoinen shokki itsellenikin, kun tajusin kuinka pitkän matkan olenkaan näköjään jo kulkenut ja kuinka hyvin itse asiassa nykyään jo nukun. Ja tiedättekö, juuri sillä hetkellä kasvoilleni nousi leveä hymy ja olin ihan helvetin ylpeä itsestäni.

Lopuksi
Viime syksy oli kaikkinensa aika turhauttavaa aikaa. Mitä tahansa sitten yrittikin tai vaikka kuinka teki asioita oikein ja suoraan oppikirjasta, niin mikään ei vaan auttanut. Lukuisia kertoja kuulin ystävien suusta samaa lohdutusta, että kyllä se oikeasti siitä vielä korjaantuu ja jossain syvällä sisimmässäni tiesin sen itsekin: olen elämässäni niin monta yötä nukkunut hyvin, että eihän se taito nyt yhtäkkiä ole voinut mihinkään kadota. Kyllä se sieltä taas esiin tulee, kun vähän kaivaa. Ja niinhän se sitten tulikin - kun olin ensin kolme kuukautta sinnitellyt niillä 4-6 tunnin unilla.

Jos nyt pitäisi sanoa jotain rohkaisevaa sille viime syksyiselle minulle itselleni tai jollekin muulle vastaavan tilanteen kanssa nyt tuskailevalle, niin voi kuulkaa kun sanoisin vaikka mitä. En sano, että älkää stressatko siitä, koska sitä neuvoa en pystynyt noudattamaan itsekään, mutta sanon, että vaikka se unettomuus on hirveä ongelma ja suuri henkilökohtainen hätätilanne, niin älkää jääkö rypemään siihen. Jos se on yhtäkkiä alkanut, niin oikeilla toimilla sen voi saada yhtä nopeasti myös katoamaan. Kaikkea kannattaa aina kokeilla ja koska ne unenlahjat valitettavasti tuskin tipahtavat ihan vaan taivaasta, niin kyllä se myös itseltä jonkinlaista työtä ja tahtotilaa vaatii. Ja jos alkaa tuntua, että omat voimat loppuvat, eikä tästä mitään tule, niin ihania auttavia ihmisiä löytyy kyllä, sitä ei kannata pelätä. Ja hei jos minä olen tästä suosta selvinnyt, niin silloin tästä selviää kyllä ihan jokainen. Että vaikka se nyt kuulostaakin niin tosi lattealta, mutta KYLLÄ SE OIKEASTI SIITÄ!  :)

Itse olen ihan loputtoman kiitollinen kaikesta siitä saamastani avusta, tuesta ja neuvoista, ihan jo sekin, että olen saanut puhua asiastani ääneen on merkinnyt minulle valtaisan paljon. En lähde tähän nyt kirjoittamaan mitään pitkää nimilistaa, mutta voin kaikesta sydämestäni sanoa, että jos vaan olet viime syksynä ollut kanssani missään tekemisissä, niin tämä sana on omistettu juuri sinulle: Kiitos <3
Kristian ja Hanski ansaitsevat lisäksi ihan erityiskiitoksen suuresta sydämestä, kuuntelevasta korvasta, lohduttavasta olkapäästä ja mitä näitä muita hienoja termejä nyt sitten onkaan.

Berlin, ich liebe dich! [osa 1]

Jollain ihan oudolla tavalla olen täysin hullaantunut Berliiniin. Kaikessa siinä rosoisuudessaan siinä vaan on sitä jotain ja vaikka kadut olisi revitty auki ja kaupunki yhtä suurta työmaata tai vaikka sataisi vettä taivaan täydeltä, niin siltikin olen vaan ihan rakastunut. Ihan täysin varma en ole itsekään siitä, mistä tämä kiihkeä rakkaussuhde oikein sai alkunsa, mutta kun olen Saksassa asunut, puhun kieltä ja olen myös äärimmäisen kiinnostunut Saksan historiasta, niin ehkä siinä Berliinissä vaan sitten jollain sopivalla tavalla yhdistyy kaikki.

Minä olen onnellinen Berliinissä.

Tällä viikolla odotukseni taas palkittiin ja pääsin pitkästä aikaa Berliiniin. Oltiin äidin ja isän kanssa kolme päivää ja oli ihan huippureissu. Ja muutamassakin päivässä ehtii nähdä ja tehdä yllättävän paljon, kun vaan menee ja tekee. Ja kun on selvät sävelet siitä, mitä tehdään. Berliini kätkee sisäänsä ihan mielettömät määrät kaikkea mielenkiintoista ja vaikka siellä asuisi kuukauden, niin joka päivälle riittäisi aina jotain uutta ja ihmeellistä. 

Jos kaikki olisi mahdollista eikä mikään, mitä teen voisi epäonnistua, niin yksi salainen haaveeni olisi rakastua johonkin paikalliseen Hansiin, Fritziin tai Horstiin, asua osa vuodesta Berliinissä ja toimia kaupungin historiaan perehtyneenä ja intohimoisesti työhönsä suhtautuvana Berliinin matkaoppaana suomalaisille turistiryhmille. Ja siis ei mitään massatuotantoa isoille laumoille, vaan mä olisin tietysti ihan pro, se paras kaikista, jonka turistikierroksille suorastaan jonotettaisiin! :D Ja koska Berliini on niinkin lähellä sydäntäni ja unelmat on tehty toteutettaviksi, niin olen totta kai viimeisten vuosien aikana ahminut ihan sivukaupalla kaupungin historiaan liittyvää kirjallisuutta ja tehnyt itsestäni vähä vähältä sellaista köyhän naisen tee-se-itse -matkaopasta. Nytkin kuljin muistivihko kourassa, kirjoittelin ylös tärkeitä ja mielenkiintoisia asioita ja luennoin omalle rakkaalle turistiryhmälleni eri rakennusten ja patsaiden taakse kätkeytyvästä historiasta ja yksityiskohdista. Kun siis totta kai jokainen normaali ihminen on varmasti ihan tavattoman kiinnostunut juuri siitä, missä paloivat natsien kirjaroviot vuonna 1933, miten Fredrik Suuri liittyy mihinkin, mikä Brandenburgin portti oikeastaan alkujaan on tai minkä takia Hitler siirrätti Voitonpylvään eli Siegessäulen pois valtiopäivätalon edestä. :D

Näillä muistiinpanoilla pärjää! :D

Tässä oli esipuhe tulevalle eli seuraavien päivien aikana alkaa pukata Berliinin matkakertomusta. Toisin sanoen siis mitä minä siellä tein, mitä siellä noin yleensä ottaen kannattaisi tehdä ja miksi se vaan on niin paras paikka kaikista.

(Niin ja ihan vaan vinkkinä, että jos joku joskus haluaa lähteä Berliiniin ja tarttee matkaseuraa, niin mua ei yleensä tartte kolmea sekuntia kauempaa suostutella.)