Uutta kehiin!

Minulla on selvästi joku hirveä tarve muutokselle. Kaipaan jotain uutta, raikasta, jotain, mikä vie vanhan mennessään ja siihen samaan liittyy varmasti myös tämä tarve kikkailla blogin ulkoasun kanssa. Kun saan mieleeni jonkin vision eikä nykyhetki enää vastaakaan mielikuvaa, on aika tehdä asialle jotain eikä vain jämähtää vanhaan.

Toisaalta on jännää, että olen juuri nyt tyytyväisempi elämääni kuin ehkä koskaan. Nyt on kaikki hyvin. Muutoksen tarve ei siis kumpua siitä, vaan pikemminkin varmaan juuri sieltä, että nyt kun niitä muutoksia on tullut tehtyä, olen huomannut, kuinka positiivisesti ne ovat vaikuttaneet elämääni ja kuten vanha viisauskin kertoo, niin se nälkä vaan yleensä tuppaa kasvamaan syödessä. Elämässä kun ei yleensä mikään muutu, jos ei itse ole valmis tarttumaan ohjaksiin ja olemaan se muutos. Ja en nyt sano, että kaikkien pitäisi tämän luettuaan heti rynnätä pistämään elämä rytinällä uusiksi, vaan tarkoitan vain lähinnä sitä, että jokaisen pitäisi kuunnella sitä omaa sydäntään ja miettiä, mitä ihan oikeasti itse siltä elämältään haluaa. Ei ole kivaa sitten 20 vuoden päästä huomata, että hitto mulla oli niitä unelmia, mutta eipä niistä sitten mitään tullut, kun jämähdin vaan tutusti ja turvallisesti tähän paikoilleni, enkä edes yrittänyt.

Nämä sairaslomapäivät ovat itse asiassa saaneet ajatukseni laukkaamaan aika villisti. Nyt kun ei ole ollut muuta kuin aikaa, niin on ehtinyt pohdiskella myös tulevaisuutta ja sitä, mitä minä ihan oikeasti elämältäni haluan. Jonkinlainen stressitasojen alentaminen ainakin on suunnitteilla, koska olen heti voinut todella paljon paremmin, kun ei ole nyt viime päivinä tarvinnut stressata yhtään mistään. Ihan uskomatonta kuinka nopeasti sen muutoksen huomaa. Ja kyllähän se nyt vähän pistää miettimään, kun ensin on koko syksyn kärsinyt univaikeuksista, sitten on monen kuukauden kovan työn ansioista saanut itsensä lopulta nukkumaan 8 tunnin unia ja pam, ei tarvitse kuin jäädä viikoksi pois töistä sohvalle makaamaan, niin hitto yhtäkkiä nukunkin jo 10-11 tunnin yöunia. Ihan käsittämätöntä. Ja toisaalta myös aika järkyttävää huomata, millaisia stressitasoja sitten normaalisti arjessani ilmeisesti pyörittelen, kun viikon täyslevosta ja stressittömästä ei minkään miettimisestä seuraa tuommosta.

Ruokaa sitä pitää sairaankin syödä

No niinhän se mun kutina osui sitten oikeaan ja se alkavan flunssan olo äityi lopulta ihan oikeaksi taudiksi. Sain tiistaina koko loppuviikoksi sairaslomaa ja tässä sitä onkin tullut sitten lepäiltyä. Olo on tilanteeseen nähden kuitenkin yllättävän hyvä. Siis kipeä olen totta kai, mutta kun kuumetta, särkyjä tai kolotuksia ei ole eikä pääkään ole mitenkään supertäynnä räkää, niin tämän levon voi oikeasti ottaa myös ihan vaan lepäämisen ja rauhoittumisen kannalta. Olen itse vähän sitä mieltä, että tämä oli nyt joku universumin tapa viestittää minulle, että entä jos vähän vaikka hidastaisit tahtia, joten siinäkin mielessä tämä ihan vaan oleminen on tehnyt aika hyvää.

Jostain vanhojen ajatusmallien syövereistä kumpusi mieleen heti ensimmäisten joukossa se ajatus, että nyt kun on sairas, niin saa ihan luvan kanssa syödä lohdutuksena vähän mitä sattuu. Että "irttarihylly, here I come!" sitten vaan. Heti perään törmäsin kuitenkin jo omien ajatusteni mahdottomuuteen. Kävin parit Dr Phil -keskustelut itseni kanssa ja tulin siihen tulokseen, että kaikkien näiden elämäntapamuutosten jälkeen se ei todellakaan ole enää se irtokarkki, mitä tässä himoitsen tai mikä toimisi edes jonkinlaisena lohturuokana, vaan oikeasti kaipaan jotain sellaista, minkä nyt tällä hetkellä miellän itselleni herkuksi ja millä voisin hemmotella itseäni. Irtokarkki pullahti ajatuksiini vaan vanhasta tottumuksesta, koska en ole ollut pitkään aikaan sairaana, enkä siten osaa ihan nyt toimia tämän uuden tilanteen keskellä. 

Jos ihan konkreettisesti mietin, kuinka tässä nyt laittaisin suuhuni niitä kaikilla hienoilla väriaineilla kyllästettyjä sokerimössykän palasia, niin voin ihan rehellisesti sanoa, että pelkkä ajatuskin tuntuu pahalta. Itse asiassa olen yrittänyt pyrkiä eroon koko lohturuoka-ajatuksesta. Tunnesyömisestä harvoin seuraa mitään hyvää ja senpä takia olenkin itse siirtynyt ennemminkin vastuullisen herkuttelun puolestapuhujaksi: kun herkutellaan, niin sitten tehdään se ihan rehellisesti, tietoisesti ja hyvillä mielin, ilman mitään morkkiksia. Jos ruokavalio on kunnossa, niin kyllä siellä pitää niitä herkutteluhetkiäkin olla.

Olenkin tässä nyt sitten latonut mahaani kaikkea ihanaa herkkuhyvää. Ja kuin todisteena tästä on alla hieno kuvakollaasi siitä, kuinka sairaanakin on ihan mahdollista syödä hyvin ja terveellisesti, jos vain itse haluaa.

Lohi-pähkinä-avokado -salaattia

Höyrytettyä bataattia

Viime kesän marjoja, namskis

Suklaata!

Fenkolia

Tietysti jos on niin kipeä, ettei oikeasti pääse sängystä ylös, jalat eivät kanna, mikään ei pysy sisällä eikä käytössä ole omaa henkilökohtaista palveluskuntaa, niin ehkä se bataatin höyryttäminen tai raakasuklaan valmistus eivät ole ihan ensimmäisenä mielessä ja silloin ehkä muutenkin kannattaa käyttää ne vähissä olevat energiat ihan vaan siihen perusarjesta selviämiseen ja olon helpottamiseen. Mutta jos olo on yhtään parempi, niin tämän voi ottaa muistutuksena siitä, että sairaana olemisen ei välttämättä tarvitse tarkoittaa sitä, että heittää samalla moneksi päiväksi hukkaan kaikki omat ruokaperiaatteet. Ei mullakaan tässä mitään palveluskuntaa ollut, vaan ihan olen itse sen ruokani valmistanut.

Huolenpitoa.

Ihana fiilis, kun aurinko paistaa ja ulkona näyttää vähän jopa keväiseltä! Palasin tänään lomilta töihin ja tuntuu ihan hassulta tämä tämmöinen kahdeksan tunnin työpäivä. Päivä kuluu kuin siivillä, eikä tässä ehdi kuin vähän jotain aloitella ja sitten pitääkin jo lähteä kotiin. Paino sanalla pitää. Ei nimittäin edelleenkään ihan tule luonnostaan se neljältä kotiin lähteminen, tuntuu kuin olisin jotenkin luvattomilla teillä tai muuten vaan laiska p*ska, jos edes yritän miettiä ennen iltaseiskaa tapahtuvaa kotiinlähtöä. Onneksi minulla on kuitenkin ympärilläni ihania ystäviä, jotka aina jaksavat siellä rivien välissä muistutella, että vaikka miten päin asiaa itse yrittäisinkin pyöritellä, niin se iltakasilta kotiin lähteminen ei vaan silti ole normaalia. Iso kiitos heille, voin tässä nimittäin ihan suoraan myöntää, että ilman sitä sinnikästä huomauttelua ja järjen päähän takomista ylityösaldoni näyttäisi tällä hetkellä huomattavasti pahemmalta. Sillä vaikka onkin ihan hirmuisen kivaa tuntea itsensä tärkeäksi ja korvaamattomaksi ja istua toimistolla iltamyöhään takapuoli tunnottomana ja ajatus muka kovinkin skarppina, niin melkeinpä tuhat kertaa kivempaa on kuitenkin pitää itsensä terveenä, hyvinvoivana ja siinä kunnossa, että niitä töitä kykenisi paiskimaan vielä 40 vuoden päästäkin. Korvaamaton ei ole kukaan ja harva sinne sairaseläkkeellekään varmaan ihan noin tietentahtoen haluaa pyrkiä. Pitäkäämme siis itsestämme ja toisistamme hyvää huolta!

Näin maanantain kunniaksi lupaan huolehtia itsestäni lähtemällä ajoissa kotiin ja käymällä ulkona lenkillä. Lupaan myös herkutella terveellisesti raakasuklaalla. Pakko myöntää, olen ehkä vähän koukussa. Mutta jos mitään muuta herkuksi laskettavaa ei tee mieli ja raakasuklaaöverit keikkuu siellä pahelistan kärkisijalla, niin huhhuijakkaa, kun elänkin tässä ihan hurjaa ja syntistä elämää.

Ohi on!

No nyt voin vihdoin vetäistä syvään henkeä ja todeta ylpeänä, että tilinpäätös on valmis. Projekti oli ihan kalkkiviivoille asti aika raskas, kenties takana painoi se tammi-helmikuun aikana kerrytetty 93 tunnin ylityösaldo tai kenties ajatusmaailmani noin muuten vaan on kokenut suuria muutoksia sitten viime vuoden. Vuosi sitten tähän samaan aikaan minulla oli jollain tapaa tyhjä ja haikea olo, tuntui vähän siltä kuin oma lapsi olisi lähtenyt maailmalle. Nyt päällimmäisenä ajatuksena oli enää, että "hitto, sietääkin jo lähteä!".

Oli melko turta olo, kun nimet vihdoin olivat paperissa ja vähän sellainen tyhjää lyövä fiilis, että mitähän tässä nyt pitäisi ryhtyä tekemään, mitkäs ne olivatkaan ne mun normaalit työtehtävät, joita silloin joskus ennen tein. Vaikea ehkä kuvitella, mutta sitähän se on ollut, että olen kaksi kuukautta elämästäni pyhittänyt pelkästään tuolle. Sen verran painaa univelat ja väsymys mieltä, että päätin palkinnoksi pitää loppuviikon lomaa. Pakko saada ajatuksia vähän nollattua ja mikä tärkeintä, pakko saada näitä hemmetin univelkoja nukuttua pois. Tiedä sitten, onko tämä jotain stressin laukeamista vai mitä, mutta eilisestä asti on ollut vähän sellainen alkavan flunssan olo. Sellainen kummallinen, että olo ei ole normaali, mutta toisaalta en myöskään ole kunnolla kipeä. Toisin sanoen olen siis liian hyvässä kunnossa ihan vaan lepäilläkseni, mutta kuitenkin vähän turhan huonossa kunnossa tehdäkseni vaikka salitreeniä tai lähteäkseni lenkille. Hyvällä omallatunnolla olenkin siis ollut koko viikonlopun ihan vaan kotosalla ja ollut vaan. Ja se jos mikä on tuntunut nyt aika pirun hyvältä. 

Mulla on tällä viikolla ollut kauhea asuntokriisi. Ostin vuosi sitten keväällä oman asunnon ja sisustin sen mieleisekseni, mutta nyt on tullut ihan sellainen tunne, että kaikki palaset eivät ole ihan kohdallaan, vaan nyt on jotain, mikä ei ihan miellytä silmääni. Tulin siihen tulokseen, että se kaipaamani Se Jokin liittyy tällä kertaa onneksi ihan vaan pieniin yksityiskohtiin, sellaisiin, jotka tekevät kodista enemmän kodin. Eilen askartelinkin siis eteisen seinälle (vielä vähän kesken olevaa) valokuvakollaasia ja mielessä on pari muutakin pikkuremppakohdetta, jotka pitää saada kuntoon. Kivaa, kun on taas sisustusprojekteja! Isäkin hihkuu varmaan ihan riemusta, kun kuulee, että pääsee taas poraamaan 16 cm teräsbetoniseinää.

Niin ja työasioihin ja tähän yleiseen stressimöykkyyn palatakseni, niin onneksi tilanne on kuitenkin siitä hyvä, että minulla on täysi päätäntävaltuus omasta elämästäni, saan tehdä juuri sitä, mitä haluan, eikä minun tarvitse tehdä päätöksiä vain miellyttääkseni muita tai ollakseni pahoittamatta kenenkään mieltä. Tämä on se tärkeä havainto, joka tuossa muutamia viikkoja sitten iskostui mieleeni ja tämä on se mantra, joka ihan jokaisen pitäisi aina pitää mielessään.

Isoja ajatuksia

Huhhui, vissiin olisi taas korkea aika vähän kirjoitella ajatuksia paperille. Piti ihan luntata, mistä olen viimeksi kirjoittanut, sen verran siitä on jo aikaa. Meno tosiaan on ollut nyt töiden puolesta aika haipakkaa enkä ole vaan yksinkertaisesti jaksanut enkä kyennyt miettimään mitään muuta kuin sitä ihan perusarjesta selviytymistä kaupassakäynteineen ja ajoissa nukkumaan menemisineen. Pahimmillaan tein siis sellaista 14-tuntista päivää ja olin kotona vasta joskus klo 22 jälkeen, joten blogisaamattomuus minulle suotakoon.

Työrupeama on ollut raskas ja voin myöntää ihan suoraan, että olen ollut aika poikki ja miettinyt myös paljon sitä, onko tässä touhussa ylipäätään mitään järkeä. Kehoni reagoi herkästi stressiin ja sitten kun sitä stressiä ja kiirettä kannetaan muutaman kuukauden aikana niskaan ihan tuhottomat määrät ja vielä jatkuvalla syötöllä, ilman että edellisestäkään ehtii vielä toipua, niin siitä alkaa se hauskuus olla jo aika kaukana. Työ kun siis itsessään on kivaa ja koen edelleenkin olevani oikealla alalla, mutta toisaalta olen myös vahvasti sitä mieltä, että kun minulla on vaan tämä yksi keho ja terveys, niin niiden kanssa ei juuri paranisi lähteä leikkimään.

Hehkutin taannoisessa postauksessa  sitä, kuinka tilinpäätöksen tekeminen on ihan oma projektinsa ja vaikka se on rankkaa, niin silti siihen suhtautuu jollain tapaa intohimoisesti eikä se ylitöiden paiskiminenkaan haittaa. No, täytyy sanoa, että moni asia on nyt toisin kuin viime vuonna. Oma ajatusmaailmani on vuodessa pyörähtänyt 180 astetta ympäri ja siinä missä vielä viime vuonna olisin vain tyytynyt vallitseviin olosuhteisiin ja kieltäytynyt uskomasta, että kuljen polkua, jonka tienhaaran toisessa kyltissä väistämättäkin tulee jossain kohtaa lukemaan burnout ja toisessa muuten vaan stressi ja ylityöllistyminen, niin nykyään se oma hyvinvointini on minulle niin tärkeää, että en ole enää valmis tyytymään ihan mihin tahansa.

Meri

Toisaalta, vaikka olenkin ollut väsynyt ja kaikkeni antanut, niin nykyään minulla sentään on paremmat työkalut stressin käsittelyyn. En ole raskaan työpäivän jälkeen lösähtänyt sohvalle karkkipussi kourassa, katsonut lohdutuksena telkkaria jonnekin puolilleöin ja ollut seuraavana aamuna entistä väsyneempi, vaan olen tehnyt sitä, mikä on tuntunut parhaalta eli yrittänyt oikeasti pitää huolta itsestäni ja omasta hyvinvoinnista esimerkiksi syömällä hyvin ja laadukkaasti sekä panostamalla nukkumiseen. Vapaa-ajasta voin hetkellisesti luopua, mutta unen pituudesta en ole valmis antamaan periksi piiruakaan.

Selkäni on ollut nyt aika huonossa kunnossa kaikesta tästä istumisesta, liikkumattomuudesta ja stressistä, joten olenkin viime viikkojen aikana käynyt vähän tehostetummalla tahdilla kiropraktikolla helpottamassa selän tuskaa ja sitä kautta myös omaa oloani. Liikkumisen suhteen en ole ottanut nyt mitään stressiä, olen tehnyt sen, minkä olen ehtinyt ja jaksanut ja tyytynyt siihen ilman pienintäkään huonoa omaatuntoa. Niitä suuria urheilusaavutuksia ehtii tehdä sitten keväämmälläkin, nyt on tärkeämpää keskittyä tähän hetkeen ja pitää pakka kasassa. Työpäivän aikana on kätevä välillä käydä vähän pyörittelemässä paikkoja tai vaikka venyttelemässä ja pomppimassa, että veri vähän kiertää, eikä vaan juurru takapuolestaan siihen toimistotuoliin kiinni. Istuminen kun ei kropalle kuitenkaan loppupeleissä hirveän hyvää tee. Salillakin olen käynyt muutaman kerran ja eilen jumppailin ihan vaan kotona Annen tekemän uuden hienon kehonhuolto-ohjelman innoittamana. Viikko sitten ehdin lisäksi ihan ulos asti reippailemaan, kävin tuolla metsän keskellä kävelemässä ja vetämässä vähän sprinttejä. Kerran vetäsin komeasti myös naamalleni, kun askel osui hieman harhaan lumen alla piilossa olleesta pitkospuusta. Kuvat ovat juurikin tuolta lenkiltäni, sää oli niin huippu, että reissusta tuli kaikin puolin ihan mahtava fiilis.

Ensi viikolla meno jatkuu vielä hetken kiivaana ja helpottaa siitä sitten pikkuhiljaa. Tämän projektin osalta siis. Kiire itsessään ei sinänsä helpota, se muuttaa vain muotoaan, koska seuraavaksi pitää ryhtyä tekemään kaikkia niitä hommia, jotka ovat tämän kiireellisemmän tehtävän takia vähän jääneet jalkoihin ja taka-alalle. Eli jos nyt yritän itseäni ja teitä huolestuneita lohduttaa, niin kyllä tämä toukokuuhun mennessä helpottaa.