Haaveista ja unelmista

Viime helmikuussa päässäni konkretisoitui haave, tavoite, jonka palavasti halusin toteuttaa. Samalla se tuntui kuitenkin niin pelottavan suurelta, ei mitenkään turhan yksioikoiselta ja pakkaa sekoitti vielä korvieni välissä olleet toinen toistaan pinttyneemmät uskomukset, joilla yritin itselleni perustella haaveen mahdottomuutta. Siihen omaan turvalliseen koloonsa on loppujen lopuksi niin helppo jämähtää ja jos ei edes yritä pyrkiä pois, niin eipähän ainakaan epäonnistu tai vahingossakaan eksy sinne omalle epämukavuusalueelleen. 

Minun haaveeni liittyi työhön. Takataskusta löytyi vakituinen paikka, hyvä palkka, vaativat, haasteelliset ja mielenkiintoiset työtehtävät, paljon vastuuta ja sopivasti vapautta eli paperilla kaikki ihan erinomaisen hienosti ja that's it, ei siitä sen enempää, siellä minun on hyvä. Tai sitten ei. Vaikka työ sisälsi paljon positiivista, niin suhteessa omaan kehooni jotain oli kuitenkin liikaa ja aloin voida huonosti. Sitä oli jollain tapaa vaikea myöntää edes itselleen, koska oikeastaan kaiken piti olla hyvin. Olin taistellut asian kanssa jo pidempään, mutta tukahduttanut kuitenkin mietteeni aina lähtömetreillä, koska minähän nyt olen korvaamaton ja kiitollisuudenvelassa ja sitä ja tätä ja tuota, joten en minä tästä mihinkään voi lähteä. Monet olivat pitkin syksyä yrittäneet takoa järkeä päähän, että hei, eihän se nyt ihan noin mene, mutta jos sitä lopullista kolahdusta ei omassa päässä tapahdu, niin siihen päälle on vielä vaikea mitään rakentaa. Viime helmikuussa se klik sitten kuului, ihan vaan yks kaks yllättäen. Olin todella väsynyt alkuvuoden isosta ja raskaasta työrupeamasta ja eräänä päivänä vaan sitten tapahtui jotain, minkä seurauksena päätin, että nyt riitti, tämä on minun elämäni, minä saan tehdä sillä juuri sitä, mitä sydämessäni haluan. 

Ainahan voi päättää kaikenlaista, mutta se, että oikeasti tekee jotain asioiden eteen, se vaatii jo todellista rohkeutta ja päättäväisyyttä ja sitä minulla sitten ilmeisesti oli, koska sen jälkeen asioita alkoi pikkuhiljaa tapahtua. Edelleen siinä sivussa taistelin kuitenkin niitä omia uskomuksiani vastaan, en niin pahasti kuin ennen, mutta kuitenkin. Tiesin tavallaan olevani jos nyt ei korvaamaton, niin kuitenkin sen verran oleellinen osa palapeliä, että lähtöni tulisi jättämään ainakin hetkeksi ison aukon ja halusin huolehtia myös työnantajan näkökulmasta, sillä koskaan ei pidä polttaa siltoja takanaan. Kävin helmikuussa hyvinvointivalmennuksessa puhumassa asioista ja vieläkin näen silmissäni Hanskin siinä kuuntelemassa sekavaa ajatusmyrskyäni ja auttamassa minua konkretisoimaan sen kaiken mössön kahdeksi selkeäksi tavoitteeksi: 1. Haluan vaihtaa työpaikkaa ja 2. Haluan tehdä sen niin nätisti ja tyylillä, kaiken viimeiseen asti hyvin hoitaen, että kenellekään ei jää minusta mitään muuta kuin hyvää sanottavaa.

Joskus asiat vaativat toteutuakseen vähän enemmän kypsyttelyaikaa, joskus ne tapahtuvat tässä ja heti ja joskus taas vaaditaan sitä pientä ulkopuolelta tulevaa potkua, sitä viimeistä rohkaisua. Kuten on jo aiemminkin käynyt ilmi, niin rupesin kesäkuussa käymään Optimal Performancen Minnalla puhumassa solmuja auki ja laittamassa palasia järjestykseen. Heti sen jälkeen alkoikin tapahtua, ja lujaa. Kesä-heinäkuussa vyöryi nimittäin ohitseni sellainen (itseni aiheuttama) tapahtumasarja, että meinasin jo itsekin tippua kärryiltä, kun asioita vaan tapahtui ja yhtäkkiä minulla oli käsissäni uusi työpaikka.

Perjantaina oli siis viimeinen työpäiväni. Viimeisille viikoilleni osui vuoden toiseksi kiireisin aika eli vetäsin heinäkuun lopun vielä aika täysillä, tehtailin ylityösaldoa muidenkin edestä ja olin lopulta ihan poikki, mutta samalla onnellinen siitä, etten lähestyvästä lähdöstä huolimatta ollut jättänyt ketään pulaan, vaan hoitanut hommat ammattimaisesti loppuun asti. Perjantaihin mennessä olin myös jo siivonnut pöydän, mapittanut monta pinoa paperia, hoitanut alta pois kaikki takaraivossa jyskyttäneet rästityöt ja hoitanut seuraajalleni ikäänkuin puhtaan pöydän, mistä aloittaa. En sitä siinä tehdessä sen enempää ehtinyt missään kohtaa ajatella, mutta myöhemmin kolahti päähän, että oho, tämähän meni nyt itse asiassa juuri niinkuin olin aikoinaan haaveillutkin - haluan hoitaa kaiken viimeiseen asti hyvin ja lähteä nätisti hymyssä suin. Perjantaina olo olikin siis aika onnellisen tyytyväinen, kun läksiäisseremoniaa vietettiin hyvässä hengessä, kaikille jäi hyvä maku suuhun ja työnantaja jopa toivoi, että pysyisimme yhteyksissä. Ihan täydellistä siis, tästä jos mistä on hyvä jatkaa eteenpäin.

Kannattaa siis uskaltaa unelmoida, uskoa niiden omien unelmiensa kauneuteen ja pistää vaan rohkeasti kaikki peliin. Se on sen arvoista, minä tiedän.

(Kuvat täältä.)

Berliini, osa 2

Berliinistä on jo ikuisuus, mutta kuten luvattua tuli, niin tässä nyt vihdoin sitä raporttia! Teksti on ollut tekeillä jo monta viikkoa, mutta sitten tuli ikävästi kaikki ihanat kesäkiireet väliin ja viimeistely jäi puolitiehen. 

Eli itse asiaan. Kolme päivää Berliinissä täyttyi aika helpostikin kaikella pienellä ja isommalla tekemisellä. Minilomaa ajatellen pituus oli siis ihan sopiva, ei mennyt juoksemiseksi, vaan sai ihan rauhassa lantustaa ja nauttia elosta. Ihan perushotellin sijaan testasimme nyt ensimmäistä kertaa yöpymismuodoksi omaa vuokra-asuntoa ja valinta osoittautuikin ihan erinomaiseksi, suosittelen. Tilaa oli vaikka muille jakaa ja plussaa tuli myös siitä, että sai itse omassa keittiössä valmistaa aamiaisen, minua kun eivät ne hotellien perusleipämössykät kovin paljoa innosta. Huoneisto sijaitsi Potsdamer Platzilla eli keskustassa ja kävelymatkan päässä mm. Brandenburgin portilta. Kaksi yötä kolmelta henkilöltä maksoi muistaakseni yhteensä vähän reilut parisataa euroa, joten ei kovin paha.

Berliini on kaupunkina iso ja metrokartta näyttää vähän vaativammalta kuin se Helsingin vastaava, joten julkisen liikenteen olemassaolo kannattaa ehdottomasti hyödyntää. Ihan keskustassa pärjää hyvin kävellenkin, mutta ainakin jollekin päivälle on hyvä ostaa joukkoliikenteen päivälippu, niin pääsee tutkailemaan myös niitä pidemmällä sijaitsevia alueita. Yhden hengen lippu koko päiväksi kustantaa kuutisen euroa, mutta jos on liikenteessä porukalla, niin kannattaa kerralla ostaa ryhmälippu (Kleingruppen Tageskarte), sillä saa maksimissaan 5 henkilöä hurautella koko päivän pitkin kaupunkia niin paljon kuin sielu sietää ja maksaa yhteensä vain 15 euroa.

Ensimmäisenä päivänä olimme kärppinä jo heti aamuyhdeksältä Berliinissä. Takana oli aikainen herätys, pari kuppia kahvia lentokoneessa ja minulla muistivihko täynnä kynä sauhuten kirjoitettuja muistiinpanoja vähän siitä sun tästä. Koneessa tarjoiltu leipä ei kovin paljoa innostanut, joten aika ensitöiksemme suuntasimme syömään. Ei ollut nyt tällä kertaa olutta ja bratwurstia tarjolla, vaan kävimme KaDeWe:n (Kaufhaus des Westens, Lännen Tavaratalo) seitsemännen kerroksen ravintolamaailmassa, jossa sai itse seisova pöytä -tyylisesti koota oman annoksensa ja kassalla sitten maksettiin annoksen painon mukaan. Miljöönä aika perussettiä eli ei nyt mikään esteettistä silmää kovin kummoisesti kutkuttava, mutta ruoka oli hyvää, tuoretta ja sitä oli riittävästi, joten suosittelen tutustumaan.

Pääruoka...

...ja jälkkäri

Loppupäivä pyörittiin kaupungilla ja käytiin mm. tutustumassa maailman pisimpään ulkoilmagalleriaan eli 1,3 km pituiseen pätkään Berliinin muuria, joka kulkee nimellä East Side Gallery. Siinä joukko taiteilijoita on saanut maalata pätkän muuria haluamallaan tavalla ja joukossa olikin useita todella hienoja töitä. Parhaiten perille varmaan löytää suunnistamalla Ostbahnhofin asemalle, se on siitä ihan kulman takana. 

East Side Gallery siltä toiselta puolelta

Sieltä tulloo Trabant!

Nelisen metriä korkeaa muuria

Tämä on luultavasti se kuuluisin teos eli Neuvostoliiton ja DDR:n johtajien Leonid Brezhnevin ja Erich Honeckerin suudelma. Ja alla teksti My God, Help Me to Survive This Deadly Love.

Vähän ehkä rujon näköisiä kuvia, kun vielä ilmakin sattui olemaan pilvinen, mutta itse ainakin rakastan Berliinissä nimenomaan sitä rujoutta, rosoisuutta, sitä, että siinä kaupungissa on luonnetta. Ja kuten kuulemma Jack Lang, Ranskan entinen kulttuuriministeri on sanonut, niin Pariisi on aina Pariisi, mutta Berliini ei koskaan ole Berliini. Ja sen sai tälläkin matkalla huomata moneen kertaan. Siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun edellisen kerran kävin ja niin moni asia oli taas jo ehtinyt muuttua.

Tässä itse matkakertomuksen ensimmäinen osa, lisää tarinaa taas seuraavassa jaksossa.

Rohkeita askelia

Huhhuijakkaa, mistähän sitä sitten taas aloittaisi, nyt on ihan liikaa taas tapahtunut. Kotiuduin eilen maakuntamatkakierrokselta Joensuusta ja nyt väsyttää viikonlopun festarirymyämisten jäljiltä sen verta kivasti, että varmaan parempi olisi käydä ihan vaan suosiolla nukkumaan, mutta minäpä olenkin hurja ja kapinallinen ja teen totta kai juuri päinvastoin.

Viikonloppuna hoidin siis hyvinvointiani entisessä kakkoskotikaupungissani Joensuussa - siellä maaseudun rauhassa, missä linnut laulavat, ihmiset puhuvat söpösti mie ja sie ja elo on kaikin puolin rentoa ja leppoisaa. Paitsi tänä viikonloppuna, kun oli Ilosaarirock. Tuli vietettyä kolme vuorokautta tiiviisti ystävien seurassa, nukuttua liian vähän, juotua liikaa kahvia, maisteltua viinejä, tanssittua hyvän musiikin tahdissa ja nautittua elämästä. Ihan parasta siis <3

Ihan outoa, jännää ja ihmeellistä on se, että olen viime aikoina nukkunut todella hyvin. Töiden puolesta elän hyvinkin kiireistä ja vähintäänkin semistressaavaa aikaa, mikä ennen olisi heikentänyt unenlaatua huomattavasti, mutta nyt on selvästi jotain tapahtunut. On tässä tietysti ollut pari muuttujaakin mukana kuvioissa, mutta ihan vilpittämästi olen myös sitä mieltä, että tätä kirjoittaessani tulin vähän kuin huomaamattani terapoineeksi itse itseäni ja kuului lopulta vaan klik, kun tajusin, että eihän tässä mitään ongelmaa enää ole, kaikkihan on taas ihan hyvin. Jokainen aina joskus nukkuu jonkun yön huonosti, se on ihan normaalia ja kun siitä ei enää tee itselleen ongelmaa, niin stressitasot laskevat niin että humpsis vaan.

Niin ja lopulta se suurin salaisuus, johon viime postauksessakin jo vähän rivien välissä viittasin. Asiat ovat nyt nimittäin niin, että olen jo jonkin aikaa suunnitellut ja pohdiskellut elämälleni uutta suuntaa, miettinyt, mitä minä ihan oikeasti haluan isona tehdä. Lopullista vastausta en tiedä vielä itsekään, eikä tarvitsekaan, mutta sydämeni kuitenkin sanoo, mihin suuntaan olisi hyvä lähteä ja sitä ääntä haluan kuunnella. Pitkään keräsin rohkeutta ja taistelin niitä omia korvien välisiä uskomuksiani vastaan ja nyt lopultakin olen niin pitkällä, että olen tässä sivussa laittanut rytinällä asioita tapahtumaan eli ottanut ne ensimmäiset rohkeat askeleet kohti tuntematonta. Voin siis onnellisena paljastaa, että olen irtisanoutunut nykyisestä työstäni ja aloitan elokuussa uudet työt uudessa paikassa, jei! Samalla olisi tarkoitus hoitaa gradun osalta himpun verran vaiheeseen jääneet opinnot loppuun, pitää silmät ja korvat auki sekä kuulostella kaikessa rauhassa sitä seuraavaa askelta. Jotain tämäntyyppistä siirtoa olin haaveissani jo pitkään mietiskellyt ja nyt kun se on totta, niin kyllähän tämä vaan tuntuu sydämessä asti niin pirun hyvältä.

Kesäilta on kaunis

Perjantaina käytiin Hanskin kanssa (kiitos kuvasta!) puistossa istuskelemassa, nautittiin kauniista kesäillasta ja juhlittiin erästä suurta ja merkittävää asiaa.

Ja se mitä tässä oikein juhlitaan, se hyvät ystävät selviää hyvin pian.