Aika taas jatkaa tarinaa Berliinistä. Jos hyppäät kyytiin vasta nyt, niin ne tämän jatkokertomuksen edelliset osat löytyvät
täältä ja
täältä.
Toisena päivänä olimme liikkeellä jalan. Jo pelkästä ydinkeskustasta löytyy niin paljon nähtävää, että olisi ollut vähän turhaa ostaa sitä varten joukkoliikennelippua. Lopulta innostuimme kuitenkin pyörimään vähän laajemmallakin säteellä ja kilometrejä kertyi huomaamatta sen verta kivasti, että kyllä siinä jalkansa kipeäksi sai. Eipähän tarvinnut iltaisin paljoa unta odotella, ihanaa oli vaan käpertyä sänkyyn peiton alle ja sulkea silmät.

Pikakertauksena historiantunnilta, että Saksa ja Berliini jaettiin siis toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton, Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Ranskan kesken neljään miehitysvyöhykkeeseen. Kylmän sodan aikana tunteet idän ja lännen välillä olivat melkoisen pinnassa ja jos tässä selostuksessani nyt pari mutkaa oion, niin lopulta se vuonna 1948 kärjistyi tilanteeseen, jossa Neuvostoliitto erään poliittisen kiistan seurauksena katkaisi kaikki maayhteydet Länsi-Berliiniin. Ilmasilta on terminä varmasti tuttu, sen avulla siis toimitettiin vuosina 1948-1949 kaikki elintarvikkeet ilmateitse Länsi-Berliiniin. Vuonna 1949 syntyi Länsi-Saksasta Saksan liittotasavalta ja Idästä DDR ja kun näiden välinen raja vuonna 1952 suljettiin, jäi Berliini ainoaksi paikaksi, jossa rajanylitys yhä oli mahdollista. Miljoonat pakenivatkin DDR:n puolelta länteen ja lopulta vuonna 1961 raja katkaistiin yhdessä yössä joukkopaon estämiseksi eli lukuisat perheet joutuivat erotetuiksi, kun paikalle yhtäkkiä ilmestyi neljä metriä korkea muuri. Muuri oli paikoillaan yhteensä 28 vuotta (1961-1989) ja se nyt on tietysti sitten jo ihan oma tarinansa.
Pätkiä muurista (1961-1989) on edelleenkin näkyvissä Berliinin katukuvassa ja yllä olevassa kuvassa (Zimmerstr.) näkyvä asvalttiin tehty viiva osoittaa vielä tänäkin päivänä, missä kohtaa muuri aikoinaan kulki. Rajanylityspaikoista se kuuluisin on varmasti Checkpoint Charlie, se on nykyään aikamoinen turistirysä, mutta on siinä silti kiva käydä paikalla pyörähtämässä ja tutustumassa vaikka
muurimuseoon, joka esittelee niitä lukuisia keinoja, joilla muurin yli ja ali on yritetty paeta. Tässä museossa ei tällä kertaa käyty, mutta pari kertaa aiemmin olen siellä ollut ja jos aihe kiinnostaa, niin tutustuminen kyllä kannattaa. Myös
DDR-museo ja
Stasin entinen vankila ovat edellisiltä Berliinin matkoiltani jääneet kokemuksina mieleen ja niitä ehdottomasti suosittelen, molemmat ovat erittäin mielenkiintoisia, joskin Stasin vankila ei välttämättä sovellu ihan heikkohermoisille.
Se olen minä! Eka oma naamakuva tässä blogissa, hui.

Jos nyt taas saa edes vähän pistää matkaopasvaihdetta silmään, niin ylemmässä kuvassakin näkyvä Brandenburger Tor on siis ainoa jäljellä oleva 1700-luvulla Berliinin ympärille rakennetuista tullimuurin porteista, joissa kerättiin tullia kaupunkiin tuotavista tavaroista. Ajan saatossa muuri on toiminut myös Preussin pääkaupungin paraatiovena, jonka viidestä aukosta keskimmäistä eli leveintä sai aikoinaan käyttää ainoastaan kuninkaallisen ja keisarillisen perheen jäsenet. Portin päällä on 5 m korkea nelivaljakko-veistos Quadriga, jolla myös on oma värikäs historiansa. Milloin se symboloi rauhan sanomaa Fredrik Suuren voitokkaiden sotien jälkeen, milloin taas Napoleonin joukot marssivat kaupunkiin ja veivät veistoksen sotasaaliina Pariisiin. Patsas on myös tuotu riemusaatossa takaisin Berliiniin, se on tuhoutunut sodassa vuonna 1945 ja valettu lopulta uudelleen. Tästä aiheesta olisi muutakin kerrottavaa vielä ainakin kahden sivun verran, mutta jätän ehkä nyt ne pidemmät luennot toiseen kertaan.

Brandenburgin portin vieressä heti eteläpuolella on vuonna 2005 avattu holokaustin muistimerkki eli kahden hehtaarin laajuinen alue, joka koostuu 2700 harmaasta kivipaadesta. Kivien sekaan pääsee kävelemään ja vaikkei sitä kuvasta erotakaan, niin maa viettää alaspäin eli keskellä olevat kivipaadet ovat reilusti ihmistä korkeampia. Takana siintää Potsdamer Platz, jossa meidänkin majapaikkamme sijaitsi. Kyseinen aukio edustaa melko modernia arkkitehtuuria ja syykin on hyvin yksinkertainen. Aikoinaan eli ennen toista maailmansotaa se oli tärkeä liikenteen solmukohta, mutta tuhoutui sodan melskeissä ja myöhemmin vielä muuri lävisti alueen ja sen loputkin rakennukset purettiin pois, jotta näkyvyys kuolemanvyöhykkeellä ja vartiotorneissa säilyisi hyvänä. Kun muuri lopulta avattiin, olikin Potsdamer Platz yllättäen hyvinkin keskeisellä paikalla ja moni suuryritys osti sieltä maata ja rakennutti hienoja edustustalojaan paikalle. Kaupunginosa rakentui siis kertarysäyksellä ja vaikka siellä onkin ihan mielenkiintoista käydä, niin ihan selkeästi paikasta huokuu tietynlainen erilaisuus, keinotekoisuus, sieltä puuttuu täysin se asukkaiden kehittämä elämä. Bisnesmaailmaa siellä on sitten senkin edestä.

Brandenburgin portilta pari korttelia etelään, ihan kerrostaloalueen pysäköintipaikan laidalta (In den Ministergärten ja Gertrud Kolmar-Str. katujen kulmasta) löytyy kohta, jossa Hitlerin bunkkeri aikoinaan sijaitsi. Itse bunkkeri on tuhottu, mutta siitä kertova infotaulu nököttää siellä paikallaan ja siellä mekin kävimme pyörähtämässä.
Unter den Linden (Lehmusten alla) on 1400 metriä pitkä ja 60 metriä leveä puistokatu, jonka varrella sijaitsee monia mielenkiintoisia ja historiallisesti merkityksellisiä rakennuksia. Nimensä katu on saanut lehmusrivistöistä, jotka suuri vaaliruhtinas Fredrik Wilhelm 1600-luvun puolivälin tienoilla käski istuttaa kuninkaanlinnasta länteen, kohti Tiergartenin metsästysmaita johtavan tien varrelle. Puiden kasvaessa suuriksi ne toisivat nähkääs mukavaa varjoa ratsastajille ja tietysti heidän hevosilleen. Kuten Berliinissä kaikki muukin, niin vuosien saatossa myös lehmukset ovat totta kai tuhoutuneet jo moneen kertaan ja uusia on aina istutettu tilalle.


Samaisen kadun varrella sijaitsee myös Bebelplatz, jolla vuonna 1933 paloivat natsien kirjaroviot. Tavoitteena oli puhdistaa Saksan kieli ja kulttuuri juutalaisesta ja muusta vieraasta aineksesta ja niinpä natsipuolueen jäseniksi kääntyneet professorit pitivätkin tien toisella puolella sijaisevalla yliopistolla kampanjan puolesta puhuvia kiihotusluentoja. Erään tällaisen luennon jälkeen ylioppilaat tunkeutuivat kirjastoon ja sinä iltana paloikin sitten yhteensä noin 20 000 kirjaa. Tämän muistona on Bebelplatz-aukiolla muutamia metallilaattoja, joihin on painettu kirjailija Heinrich Heinen lausahdus "Se oli vasta alkusoittoa. Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä." Keskellä aukiota on maassa myös lasilla peitetty aukko, johon kun kurkistaa, niin näkee kirjarovioita symboloivia tyhjiä valkoisia kirjahyllyjä.

Uusi Vartio, Neue Wache valmistui vuonna 1818 sotilaiden vartiotuvaksi, jossa 40 miehen sotilasjoukko odotti hovista tulevaa merkkiä, että nyt tarvitaan saattojoukkoa. Monarkian kaaduttua rakennukselle ei oikein tahtonut löytyä käyttötarkoitusta ja se onkin lopulta toiminut muistimerkkinä erilaisille tapahtumille, aina vähän sen mukaan, että kuka kulloinkin on vallassa. Nykyään rakennus toimii sodan ja väkivaltaisen järjestelmän uhrien muistomerkkinä.
Kuvassa näkyy museosaarelle johtava Linnasilta, jota koristavat kahdeksan vuonna 1854 valmistunutta patsasta. Patsaiden aiheena on taistelukentällä kohdattavan kuoleman kauneus, antiikin Kreikan jumalattaret saattelevat alastonta nuorukaista kohti sankarikuolemaa.
Berliinin Tuomiokirkko. Kupoliin pääsee kipuamaan portaita pitkin ja sieltä onkin ihan hienot näkymät. Nyt ei käyty sisällä, mutta joskus aiemmilla reissuilla on sielläkin tullut käytyä.
Vielä jatkuu tarina yhden kirjoituksen verran! Tämä lipsahti nyt vähän historiahenkiselle puolelle, mutta sitä se päivä vähän niinkuin oli, siellä minä kuljin muistivihko kourassa ja luennoin ryhmä rämälle mitä mielenkiintoisimpia faktoja vähän siitä sun tästä.
Ja jos kiinnostaa tietää lisää, niin mielestäni paras Berliini-kirja ikinä on Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän "Berliiniin - Retkiä lähihistoriaan". Suosittelen! Siitä minäkin olen lähes kaiken oppini ammentanut.