Poskista ja onteloista

Tämä viikko meni treenien osalta vähän ohi, kiitos lääkekuurin ja sen aiheuttaman väsymystilan. Jouduin jopa perumaan joogan, mistä olin hyvin suruissani. Mutta jos silmät eivät tahdo pysyä auki edes normaalin työpäivän loppuun, paniikkitankkaus kahvia ei tunnu missään ja lopulta töistä on jopa pakko lähteä kesken kotiin, niin ehkä se ilta on silloin vaan parempi viettää kodin lämmössä.

Mulla siis on poskiontelotulehdus ja huomenna loppuu antibioottikuuri numero kaksi. Uhattiin punkteerauksella, jos ei helpotusta kuulu ja fiksuna olen tietysti käynyt googlettamassa kaikki aiheeseen liittyvät sivut ja nähnyt jonkun videonkin, jossa pitkää neulaa tungetaan sieraimesta sisään, joten ei tässä nyt ehkä ihan tasajalkaa riemusta kiljuta.

Mutta pääasia, että tästä vaivasta nyt pääsisi eroon. Ei tämä tämmöinen pitkittynyt puolikipeyskään kivaa ole.

Kirjarakkautta

Minun kirjoja rakastavassa maailmassani syksy on todellista juhla-aikaa. Uusia kirjoja ilmestyy kuin sieniä sateella ja senkun vaan valitsee parhaat päältä. Olen aina lukenut paljon, mielihyvin voisin suorastaan ympäröidä itseni kirjoilla ja uppoutua päiväkausiksi niiden maailmaan.

Kirjasto on hieno paikka, mutta olen sen verran kirjahullu, että jotkut kirjat vaan yksinkertaisesti on p-a-k-k-o saada omaksi, niiden täytyy nököttää tuolla omassa hyllyssäni, olla juuri heti siinä käden ulottuvilla. Kirjat ovat ihania pakopaikkoja, hyvät kirjat suorastaan pala taivasta.

Minulla on muutamia lempparikirjoja, joihin voisin palata aina vain uudestaan ja uudestaan. Näitä ovat mm. Leena Lehtolaisen Jonakin onnellisena päivänä, Riikka Pulkkisen Totta, Elizabeth Gilbertin Omaa tietä etsimässä ja Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa. Uskomattoman mielikuvituksensa, mukaansa imaisevien juonenkäänteidensä ja rikkaan kielenkäyttönsä vuoksi myös Harry Potter -sarja on luettava tälle listalle, vaikken niihin sen massiivisen sivumäärän vuoksi niin usein palaakaan. Luottokirjailijakseni on muotoutunut Leena Lehtolainen, se kieli vaan jollain juuri oikealla tavalla iskeytyy suoraan makuhermooni, Leenan uutta kirjaa odotan aina kuin kuuta nousevaa ja tuolla on varmaan koko tuotanto hyllyllä kauniissa rivissä odottamassa. Riikka Pulkkisen käyttämään kieleen olen myös täysin rakastunut.

Kokosinkin tässä joutessani listaa kirjoista, joihin ehdottomasti haluan palata tässä vielä pimenevien iltojen myötä, nyt on ihan mieletön lukuhimo päällä.

Must have:

Riikka Pulkkinen: Vieras

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut 

J.K. Rowling: The Casual Vacancy 

Oih, mä haluun nääkin!:

Kasey Edwards: Kolkyt ja risana

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Juha Itkonen: Myöhempien aikojen pyhiä

Claire Dederer: Elämäni asennot

Riikka Pulkkinen: Raja

Kaisa Jaakkola: Hormonitasapaino

Emma Donoghue: Huone

Petri Nevalainen: Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Aukko sivistyksessä:

Sofi Oksanen: Puhdistus

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät

Katja Kettu: Kätilö

Jari Tervo: Layla

Vois olla kiva:

David Nicholls: Kaikki peliin

Arno Kotro, Christer Lybäck: Veitsen terällä

Leijailua

Takana on kaksi joogakertaa, kolme viikon sisään mahtunutta salitreeniä ja olo on kuin uudestisyntyneellä. Ei tietysti pitäisi kai tulla minään yllätyksenä, että liikunnalla on positiivisia vaikutuksia, mutta silti se vähän tuli. Olin ihan unohtanut!

Selkä voi paremmin kuin pitkään aikaan, ehkä ikinä. Mieli on virkeä, kalenteriin on merkattu tulevat treenit yli kuukaudeksi eteenpäin ja on vaan niin hyvä olla, tuntuu vaan niin tältä: <3

Tietysti treenin ja kaiken olisi voinut aloittaa jo ajat sitten, mutta tämä oli nyt tarkoitettu näin. Nykyään nukun ihan loistavasti, stressitasoni ovat paremmin tasapainossa kuin koskaan ja edellytykset säännöllisen ja tavoitteellisen treenin toteutumiselle ovat ihan käsin kosketeltavat. Siispä treenaaminen on kivaa eikä vain ylimääräinen stressitekijä, josta yrittää luistaa kaikin keinoin.

Sivulauseessa pitää todeta, että on mulla myös poskiontelotulehdus, toinen antibioottikuuri menossa ja maharaukka aivan sekaisin. Mutta ei se mitään, kyllä kaikki järjestyy.

Mää niin rakastan mun elämää.

Kuinka minä rakastuin

Keskiviikkona oli vihdoin se paljon puhumani joogapäivä. Paikka tunnilta oli varattuna, vaatteet kassissa valmiina ja kaikki ikään kuin kunnossa. Olin odottavan innostunut, jes, vihdoin alkaa tapahtua. Mitä lähemmäs sitä iltaa kuitenkin päästiin, niin sitä enemmän alkoi taas iskeä ahdistusvaihe päälle, sitä vilkkaammin pääni ryhtyi yhtäkkiä tehtailemaan niitä hienoja ja kerrassaan omaperäisiä tekosyitä jäädä kotiin: "no ääh, mä oon kyllä nyt vähän väsynyt", "ehtiihän sen sitten ens viikollakin..." tai että "oli kyllä vähän sellanen päivä ja bussistakin myöhästyin, nyt ei kyllä pysty".

Näin jälkikäteen ajateltuna todella typerää, mutta kai se sitten oli joku ihan luonnollinen reaktio, kyseessä oli kuitenkin aika iso harppaus sinne epämukavuusalueelle. Minä ja ryhmäliikuntatunnit emme ole ikinä olleet mitään parhaita kavereita.

Vitkuttelin lähtöä totta kai ihan viimeiseen asti, yritin vimmatusti löytää perustelua sille, minkä takia ei tarvitsisi mennä ja lopulta olikin sitten jo kiire. Kävellen en olisi enää ehtinyt perille ja siinä bussipysäkille siirtyessäni pieni toivonkipinä syttyi rinnassani, että eihän täältä välttämättä enää edes tule mitään bussia, ehkä tämä on nyt se merkki, ettei tarvitse mennä. Universumi kuitenkin ilmeisesti nauroi räkäisesti partaansa, näytti kieltä ja vetäsi kunnon potkun suoraan persuksille all at once, sillä en ehtinyt siinä kuin ehkä 20 sekuntia seistä toljottamassa, niin jo sieltä totta kai kaarsi se minun bussini ja ehdin oikein hyvin perille, olin jopa suorastaan hyvissä ajoin paikalla. Vaihdoin vaatteet ja menin odottamaan salin eteen. Siinä kohtaa kaikki oli vielä hyvin, meitä seisoi siinä ihan vaan muutama. Lopulta ihmisiä alkoi kuitenkin valua paikalle enemmänkin ja minulla nousi taas ahdistusnupit kaakkoon, kirosin, että mihin hittoon olen itseni taas tunkenut. Ihan tosissani hetken siinä jo mietin, että ei apua minä en tuonne mene, onko oikeasti pakko. Onneksi olin kuitenkin kertonut kaikille meneväni ja puhunut siitä niin paljon ääneen, se olikin lopulta se syy, mikä sai minut sinne menemään - en olisi yksinkertaisesti kehdannut myöntää kenellekään, että kaiken sen puhumisen ja vouhkaamisen jälkeen olinkin vaan laiskana jäänyt sohvalle makoilemaan :D

Ja ihan parasta, että sen jälkeen, kun olin voittanut itseni ja astunut sisälle joogasaliin, niin kaikki vaan tuntui loksahtavan paikoilleen, se oli ihan rakkautta ensisilmäyksellä, se oli niin mieletön kokemus. Olin aina ajatellut, ettei se välttämättä edes olisi minun lajini ja että olen varmaan ihan jäykkä enkä taivu yhtään mihinkään, niin vielä mitä. Taivuin ensikertalaiseksi ihan ihme asentoihin, joihin pääseminen ei selvästi ollutkaan mikään ihan itsestäänselvyys ja tasapainotteluliikkeetkin tuntuivat loogisuudessaan siltä kuin olisin tehnyt niitä aina.

Ja se tunnin jälkeen vallinnut rauhallisuus, oi apua, sitä lisää. Kävelin salilta puolen tunnin matkan kotiin kauniissa ilta-auringossa, enkä osannut muuta kuin ihmetellen nauttia siitä, että olo on täysin tyyni, hengitys kulkee rauhalliseen tahtiin eikä minulla yhtäkkiä ole mihinkään kiire.

(Että tsori vaan ystävät rakkaat, mutta mun kanssa saattaa jatkossa olla vaikea yrittää keskiviikoiksi sopia mitään, minä oon joogaamassa! <3)

Yksvee

Tämä blogi täyttää tänään vuoden. Ihan uskomatonta, kuinka nopeasti aika on rientänyt, kuinka paljon vuoteen on mahtunut ja kuinka elämäni on pyörähtänyt täyskäännöksen ympäri ja ottanut uuden suunnan kohti vielä parempaa tasapainoa.

Lueskelin juuri läpi ensimmäistä blogitekstiäni sieltä vuoden takaa ja yhä edelleen saan kiinni siitä sen hetken fiiliksestä, muistan kuinka istuin työpöytäni ääressä ja teekuppi kädessä katselin kaukaisuuteen. Vaikka ajatus olikin kytenyt päässä jo pidempään, niin silti perustin blogin lopulta aika lailla hetken mielijohteesta. Oli vaan niin suuri tarve kirjoittaa, tarve saada sanoja paperille. Kirjoittaminen on minulle tärkeä keino prosessoida omia ajatuksiani ja toisaalta se on myös tapa rentoutua. Huomaankin itse asiassa usein haaveilevani hetkestä, kokonaisesta päivästä, jolloin voisin vain istua alas ja kirjoittaa. Ja jos oikein isosti annan itseni haaveilla, niin kirjoittaminen, oikolukeminen ja kaikki siihen liittyvä ovat minulle itse asiassa jotain sellaista, jonka parissa haluaisin vielä jonain päivänä tehdä töitä.

Blogi-identiteettini ei ollut minulle mitenkään alusta lähtien selvä, vaan sen kanssa olen joutunut käymään monet taistelut. Vielä viime syksynä minua ahdisti suunnattomasti ajatus, etten oikein osannut sijoittaa blogiani mihinkään tiettyyn kategoriaan, minulla ei ollut mitään tiettyä kantavaa teemaa, mistä kirjoittaa. Halusin kirjoittaa hyvinvoinnista, mutta koin, että kun minähän en mikään alan ammattilainen ole, enkä siitä siten kai mitään tiedä, niin eihän siitä mitään tule. Moneen kuukauteen en itse asiassa paljastanut blogini olemassa oloa kuin ehkä viidelle ihmiselle.

Syksyn mittaan alkoi sitten ilmestyä niitä kaikkia uni- ja vatsaongelmia, sen jälkeen keväällä kävin kamppailua ammatillisen tulevaisuuteni suhteen ja alkukesästä loksahti yhtäkkiä monta palasta paikoilleen. Vaikkei sitä täältä ehkä aina ihan tajunnutkaan, mutta minulle itselleni asioiden auki kirjoittaminen oli koko ajan hyvin terapeuttista. Pienin askelin tulin myös aina enemmän ja enemmän sinuiksi sen ajatuksen kanssa, että haluan kaikkien ystävieni tietävän blogistani. Se on ihan se ja se sama, että rupeaako sitä kukaan oikeasti lukemaan, mutta se asiasta vaikeneminen alkoi käydä itselleni jo niin rasittavaksi, että halusin asiaan muutoksen. Lopulta se tapahtui vaiheittain, pienin askelin, täysin omassa tahdissani. Ensin syksyllä lisäsin itseni blogilistalle, keväällä yhtäkkiä koin tärkeäksi vaihtaa nimimerkkini vastaamaan omaa nimeäni ja alkukesästä tuntui lopulta täysin luonnolliselta, hyvältä ja oikealta tulla lopuiltakin osin ulos piilosta. Kirjoitin silloin sen elämää pidemmän unipostaukseni ja jo siinä kirjoittaessa tiesin, että nyt pidä tyttö penkistä kiinni, kohta mennään ja lujaa. Ja se tuntui hyvältä.

En missään nimessä kadu sitä, että tämä matka tuli kuljettua näin. En olisi sitä mitenkään muutenkaan osannut kulkea, joten loppujen lopuksi jokainen askel tuntui täysin luontevalta. Blogi on kasvanut minun mukanani ja olen itse asiassa aika ylpeä siitä, missä nyt olen, mihin olen uskaltanut astua. Ei kaikkea ole aina tarkoitettu tapahtuvaksi heti, nyt ja kerralla, joskus ne parhaat asiat vaativat vähän kypsyttelyaikaa, pienissä askelissa muhii usein se suurin ja pysyvin muutos.

Niin ja mistä ihmeestä se blogin nimi oikein tulee, no minäpä kerron. Silloin vuosi sitten, kun istuskelin se teekuppi kädessäni siellä pöydän ääressä ja tuijottelin vuoroin ulos ikkunasta ja vuoroin koneen ruudulla ollutta www.tulevan-blogin-nimi.fi -laatikkoa, niin jostain ihan out of nowhere päähäni yhtäkkiä ensimmäisenä pälkähti lause "ja kaukana siintää meri". Se kuulosti ihanan kauniilta, sopivan runolliselta ja tykästyin siihen heti. Kun sen jälkeen vielä pää suorastaan tyhjeni kaikista muista nimiehdotuksista, niin tajusin, että ehkä sen oli tarkoituskin olla nyt tässä. Meri on minusta katsottuna kuitenkin sen verran lähellä, suorastaan kivenheiton päässä, että viime hetkillä päätin sitten oikaista nimeä vielä hiukan. Ja siinä sitä sitten oltiin, siitä se sitten lähti.

Rohkeutta, joogaa ja rajoittavia ajatuksia

Mulla on joku pahasti vääristynyt mieli. Olen viime aikoina tehnyt elämässäni toinen toistaan rohkeampia tekoja, mennyt juuri siitä, missä aita ei ole matalin ja tietoisesti laittanut itseni tilanteisiin, joissa se oma turvallinen pelikenttä siintääkin yhtäkkiä jossain kaukana horisontissa. Ja saanut siitä kaikesta ihan uskomattomat kiksit.

Sitten mulla on jooga.

Haluan sen olevan luonnollinen osa elämääni, haluan päästä sisään siihen maailmaan, antaa keholleni mahdollisuuden rauhoittua ja rangalleni sitä sen kipeästi kaipaamaa taivutusta. Olen kerran jopa ollut ohjatulla tunnilla ja se oli uskomattoman kivaa, juuri sitä minä nimenomaan haluan.

Paitsi Että Mutta.

Osaan tarvittaessa olla ihan uskomattoman rohkea, työntää nenäni ihan ihmeellisiin paikkoihin. Jostain syystä se uskallukseni reuna, se ylitsepääsemätön raja-aita sattuu kuitenkin kulkemaan juuri tasan siinä, missä on joogasalin kynnys. Ihan typerää ja hassua, suorastaan naurettavaa. Paitsi että ei edes naurata.

Totta kai siis fyysisesti uskallan astua sisälle joogasaliin, siitä ei tietenkään ole kyse. Itse tunnilla on kivaa, mutta se ajatus siitä kaikesta, siitä etten osaa, se ahdistaa. Ja nimenomaan sen takia haluan tähän tarttua. Haluan päästää irti siitä rajoittavasta ajatuksesta, haluan päästä tilaan, jossa jäljellä ei ole enää muuta kuin se kivuus, se, että rakastan joogaa. Kaikkihan siis juontaa juurensa suunnilleen siitä, että minulla syvällä sisimmässäni on joku tietty tarve olla täydellinen, minun täytyy osata jo ennen kuin on edes aloitettu. Noin jos kärjistäen haluaa asian ilmaista. Ja se nyt tietysti vähän hankaloittaa joogan aloittamista (ja elämää ylipäätään), koska eihän kukaan ole seppä syntyessään. Ei kukaan oikeasti odota, että vetäisin siellä heti kärkeen täydellisen sarjan aurinkotervehdyksiä, jos en ole niitä edes koskaan kokeillut. Sitä paitsi se suorituskeskeisyys voidaan tässä lajissa muutenkin unohtaa jo heti kättelyssä.

Tämän koko ajatusmaailman kanssa olen viimeisten kuukausien aikana tehnyt rutkasti töitä ja pistänyt omia uskomuksiani täysremonttiin. Itsehän minä olen itselleni tämän vankilan luonut. Halusin kitkeä pois kaiken sen negatiivisen ja rajoittavan ja istuttaa tilalle kauniita ja rohkaisevia ajatuksia siitä, kuinka itse asiassa olen todella hyvä ja nopea oppimaan, kuinka suorastaan rakastan itseni kehittämistä ja sitä epämukavuusalueelle astumista. Ja hei, heti tuntuu paremmalta, suorastaan tunnen jo joogasalin kutsun! Pienestä se joskus on kiinni.

Ei tämä askel tietenkään edelleenkään helppo ole, kynnys on vaivihkaa noussut jo niin suureksi, mutta pienin määrätietoisin askelin olen vienyt itseäni eteenpäin. Merkkasin jo viikkoja sitten kalenteriin koko syksyn joogapäivät, eilen kävin ostamassa tarpeeksi mukavat lötköhousut ja pian aion netin kautta ilmoittautua keskiviikon tunnille. Ja tietysti olen puhunut asiasta paljon ääneen.

Tässä ei enää ole kyse pelkästä joogatunnista, tästä on muodostunut nyt jo jotain paljon suurempaa. Tässä ylitetään itseä, tässä todistetaan, että se uskalluksen raja ei todellakaan kulje missään joogasalin ovella, vaan se olen minä itse, joka tässä tätä laivaa ohjailen. Ja minä perkele olen rohkea. Minä en anna omien ajatusteni rajoittaa itseäni.

Tämä esimerkki kuulostaa varmasti ihan maailman typerimmältä. Kuka nyt oikeasti ei uskaltaisi joogatunnille mennä, hei haloo. Onneksi tiedän, että meillä kaikilla on näitä uskomuksia, rajoittavia ajatuksia, meista jokainen on jossain asiassa omien ajatustensa vanki ja juuri sen takia halusin tämän aiheen nostaa pöydälle. Haluan rohkaista pönkimään sitä omaa pääkoppaa, sieltä yleensä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Ja haluan rohkaista eteenpäin, se, mikä eniten pelottaa, niin sitä kohti vaan. Se fiilis, kun tajuaa tehteensä jotain, mikä vielä hetki sitten löytyi haudattuna sieltä jostain pelon ja kauhun tuolta puolen, se on ihan mieletön.

Addikti

Ihanaa, kun on syksy. Vettä sataa ja kotona saa möllöttää villasukat jalassa. Illat pimenevät ja höyryävä teekuppi tuntuu kivalta kädessä.

Siitä puheen ollen mulla on tässä menoillaan pieni projekti. Täällä asuu joku pahemman luokan addikti, joka ilmeisesti maailman teevarantojen äkillisen loppumisen pelossa on tullut koonneeksi tuonne kaappeihin ihan asiallisen joka kodin kahden vuoden varmuusvaraston. Joten jos haluat tuntea tekeväsi jotain tärkeää, auttaa naista mäessä tai toivot, että joskus vielä saisin sen kaapinoven ruhjomatta kiinni, niin tervetuloa. Lupaan juottaa mahan täyteen ja pakotan ehkä ottamaan toisenkin kupillisen.