Tahti on tämä - vai onko sittenkään?

Aika haipakkaa menoa on ollut tämä viikko. Kun nyt pakko oli, niin vetelin alkuviikon sellaisia 13-tuntisia työpäiviä ja kyllähän se vähän tietysti jo voimien päälle otti. Maanantaina ja tiistaina olin kotona vasta lähempänä yhdeksää illalla ja siinä ei paljon muuta enää ehtinyt kuin marssia suihkun kautta nukkumaan ja keräämään voimia seuraavan päivän koitosta varten. Niinhän sitä sanotaan, että nuorena jaksaa, mutta täytyy silti ihan rehellisyyden nimissä todeta, että kyllä ne nuorenkin voimat jossain kohtaa ehtyvät. Työ ei sinänsä ole mitenkään fyysisesti rankkaa, mutta vaatii jatkuvaa keskittymistä ja vaikeiden asioiden miettimistä ja siihen yhtälöön kun lisää pitkät päivät ja jatkuvan istumisen, tietokoneruudun tuijottamisen ja päässä takovat deadlinet, niin ei siinä ilman sitä tasapainottavaa vapaa-aikaa kovin pitkälle pötkitä. Toisaalta tilinpäätöksen tekeminen vie aika lailla mennessään ja houkutus on suuri jäädä illalla tekemään "vielä ihan vaan tää yks juttu loppuun" - ja ennen kuin huomaakaan on kello taas jo helposti seitsemän. Sitä vaatimattomana tuntee itsensä korvaamattomaksi ja riski onkin suuri viedä itsensä ihan äärirajoille, ja tarvittaessa vielä vähän ylikin. Työ on sinänsä kivaa, välillä toki vaikeaa ja stressaavaa, mutta silti mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa, eli juuri sitä, mitä haluankin tehdä. Tammi-helmikuu kuluu jonkinlaisen adrenaliiniryöpyn vallassa ja koska kyseessä on projekti, niin siihen vaan uppoutuu ihan käsivarsia ja kyynärpäitä myöten eikä menetetty vapaa-aikakaan tunnu varsinaiselta menetykseltä. Kuulostaa pidemmän päälle aika pelottavalta yhtälöltä ja tämä on juurikin se asia, minkä kanssa olen joutunut kamppailemaan: sitä haluaa antaa itsestään kaiken, mutta millä kustannuksilla on sen valmis tekemään.

Edessä talvi

Annoin mennä ihan täysillä, kunnes eräs henkilö keskiviikkona sanoi minulle heti ensimmäisenä ja ihan suoraan, että näytän aika väsyneeltä. Se ihan oikeasti pysäytti miettimään. Totta kai tunsin itseni väsyneeksi, mutta en kuitenkaan ihan täysin tiedostanut asiaa, varsinkaan kun en siinä rytäkässä ollut edes muistanut ajatella omia tarpeitani tai tunnetilojani. Sitä on niin kiinni niissä työasioissa, että minulle ihan suoraan sanottuna tuli jotenkin täysin yllätyksenä se, että väsymykseni ihan oikeasti näkyi jo ulospäinkin.

...mielessä kevät

Hyvä että näkyi. Tajusin hidastaa vähän tahtia ja ottaa kaiken kiireen keskellä aikaa myös ihan vaan itselleni. Koska työ on sitä koneen ääressä istumista, niin olen myös ottanut nyt tavaksi käydä tekemässä vähän taukojumppaa naistenhuoneessa. Juon päivän aikana isot määrät vettä ja siinä kun vähän sitten automaattisesti tulee juostua vessassa, niin samalla on kiva vähän venytellä, taivutella rankaa ja tehdä vaikka kyykkyjä tai jotain muuta, mikä nyt vähän saa veren kiertämään. Työhuoneessani en viitsi sen suurempiin urheilusuorituksiin ryhtyä, koska huoneessa on muitakin ja seinät ovat ikkunalasia, joten terveyshörhön maineeni varmasti senkun vaan vahvistuisi, jos nyt vielä jotain haarahyppyjä ryhtyisin siellä mappien keskellä tekemään. Olen myös ihan tosissani opetellut tunnistamaan niitä päiviä ja hetkiä, jolloin voin ja saan lähteä ajoissa kotiin, koska minusta vaan on enemmän hyötyä silloin, kun elämäni on täyttynyt muillakin asioilla kuin vain työllä. Ihan terve havainto sinänsä.

Huomenna sunnuntaina sitten taas töihin, mulla on treffit tilintarkastajien kanssa. Kyllä se vaan niin on, että ei tää tällainen yhden päivän viikonloppu mihinkään palautumiseen oikein riitä, mutta kun nyt tilanne on tämä, niin täytyy yrittää nauttia siitä, mitä on ja keskittää ajatukset siihen, että kohtahan tämäkin tilinpäätös on jo paketissa.

Aamulla varhain

Hitto, heräsin jo kuudelta, vaikka kerrankin olisi saanut nukkua niin pitkään kuin sielu sietää. Mikä siinä on, että jos arkena herään klo 6, olen vielä ihan totaalisen väsynyt ja voisin jatkaa unia hamaan tappiin asti, mutta viikonloppuna sitä onkin siihen samaan kellonlyömään jo niin pirteä eikä unesta tule mitään, vaikka kuinka yrittäisi.

Iltalenkin varrelta

Tiedän pyöritteleväni mielessä nyt varmaan ihan liikaa näitä nukkumisasioita, mutta kun en vaan voi sille mitään. Kun siis periaatteessahan kaikki on nyt ihan hyvin, mutta jos joku yö ei ihan sujukaan oppikirjan mukaan, niin vedän siitä heti liian kovat johtopäätökset. 

Töissä alkaa pikkuhiljaa olla tosi kyseessä, maanantaina alkaa tilintarkastus ja jouduin sen takia vetäsemään eilen oikein maratontyöpäivän, jotta saan maanantaiksi kaikki tärkeät paperit valmiiksi, eikä tarvitse ressata niitä viikonlopun aikana tai myydä maanantaiaamuna olkia kohautellen sitä eioota. Pääsin eilen lopulta lähtemään töistä klo 20, siinä kohtaa olin saanut hommat sellaiseen kuntoon, että olin tyytyväinen ja pystyin siirtymään viikonlopuksi kotitoimistolle jatkamaan. Tänään aion tosin tiukasti pitää ihan vaan rentouttavan vapaapäivän ja olla miettimättä työasioita, mutta huomenna on pakko saada vielä pari hommaa tehtyä. 

Eilinen nukkumaanmeno oli ihan mielenkiintoinen. Lähdin töistä tosiaan vasta iltakahdeksalta ja olin kotona klo 21 nurkilla. Siitä vaan heti iltapesulle ja umpsi päälle, mutta koska tuommoisen intensiivisen 13 tunnin työpäivän jälkeen on vähän vaikea laittaa vaan heti päätä tyynyyn, niin tein siinä iltapuhteikseni vielä sen rentoutusharjoitukseni, jostain aiemminkin on ollut puhetta. En ollut sitä pitkään aikaan tehnytkään, edellisen kerran varmaan joskus marraskuussa. Jotenkin oli vaikea keskittyä, kun mielessä seilaili vielä ties mitä asioita, mutta kai se loppujen lopuksi sitten kuitenkin toimi, koska kymmeneltä olin jo onnellisena nukkumassa.

Niin ja kun puhuin siitä makeanhimon lisääntymisestä, niin sekin ongelma ratkesi kuin itsestään, kun lisäsin vähän liikuntaa. Tiistaina kävin salilla ja keskiviikkona sekä torstaina lähdin pitkälle ja rauhalliselle iltakävelyllä tuonne keskelle kauneinta talvea. Ehdin tällä hetkellä töistä kotiin vasta aika myöhään, joten mitään raskaita ja intensiivisiä treenejä en siihen kohtaan halua enää ottaa, tuommoinen rauhallinen ja rentouttava kävely sitä vastoin on juurikin sitä, mitä kaipaan. Ja oi kun tulee uni hyvin, kun käynyt vetämässä pään täyteen raitista ilmaa.

Hyvin männöö!

Lämmitti aika lailla mieltä, kun tajusin tässä joku päivä sitten, että mullahan menee oikeastaan aika hyvin. Noin niinkuin nukkumismielessä. Muutama samalla alalla työskentelevä on valitellut, että tammikuu on kyllä ihan pahin kuukausi kaikista, kun on niin kiireistä ja sitten ne kaikki työasiat pyörivät mielessä 24/7 ja joka yö saa herätä sellaiseen tuskanhikeen ja ahdistukseen ja yritä siinä nyt sitten nukahtaa enää uudestaan, kun tekemättömien töiden lista pyörii filminauhana silmien edessä.

Tällä mun uniongelmataustalla voisi tietysti päätellä, että minäkin olen korviani myöten tuossa juurikin samassa suossa. Mutta ei! Olen itse asiassa nukkunut paremmin kuin pitkään aikaan. Töitä on toki paljon ja päivät ovat pitkiä, mutta minulla on jostain syystä todella levollinen olo tämänhetkisten töideni suhteen. Yllätyin jopa itsekin vähän kun tajusin, että ihan oikeasti en ole kotona miettinyt nyt yhden yhtä työasiaa, ne ovat aina päivän päätteeksi jääneet kaikki kiltisti sinne työpaikalle. Kotona mielessä ovat ihan muut jutut ja nautin jopa siitä, kun ei tarvitse miettiä yhtään mitään. Kai se sitten menee jotenkin niin, että kun hommat on hanskassa ja työpaikalta löytyy hyvässä järjestyksessä kaikki to do -listat ja muut systeemit, niin ei ne möyryä mielessä enää sitten vapaa-ajalla.

Niin ja se tärkein kysymys, että mites tässä on nyt sitten kaiken kiireen keskellä tullut nukuttua? No aika pirun hyvin. Olen rauhoittanut illat ihan vaan itselleni ja käynyt aikaisin (21.30) nukkumaan, jotta jaksan herätä taas aikaisin (6.00) töihin. Tällä hetkellä minun on todella vaikea saada itseäni aamuisin ylös sängystä, väsyttää niin hitosti. Olisikohan syynä pimeys ja se, että mulla on tässä kuitenkin taustalla kolmen kuukauden univajeet. Kai se siitä helpottaa. En ole jaksanut siitä niin kovasti murehtia, koska olen kuitenkin aina ihan pirteä heti kunhan saan valot päälle. Sokerina pohjalla pitää tähän loppuun vielä vähän brassailla, että nukuin viime yönä 7,5 tunnin katkeamattomat unet, heräsin lopulta aamulla tuntia ennen kellonsoittoa ja nukahdin sitten vielä tunniksi sikeään uneen. Ja tämä kaikki keskellä vuoden kiireisintä aikaa. Ihan parasta!

Positiivisuus on parasta!

Juttelin työkaverin kanssa kiireestä ja siitä, kuinka tämän ylityösuman mielestäni jaksaa ihan helposti, kun asennoituu siihen, että eihän tämä kauaa kestä. Työkaveri oli sitä mieltä, että kyllähän tämä nyt aika kauan kestää, onhan sinne maaliskuun puoliväliin nyt kuitenkin jokunen tovi. Nämä alkuvuoden kiireet jakaantuvat erityyppisiin osioihin, ensimmäinen deadline on tammikuun lopussa ja sitä seuraavat aina muutaman viikon välein huipentuen sinne maaliskuun alkupuolelle. Ihan spontaanisti ja sen enempää pohtimatta heitin jonkun fiksun kommentin takaisin ja pysähdyin vasta itsekin tarkemmin miettimään, mitä tuli sanottua, kun työkaveri tokaisi ilahtuneena: ”Ihana toi sun asenne, että tammikuun kiireet on kivoja sen takia ja helmikuun kiireet on taas sitten kivoja tän takia!” Huih, ilahduin lopulta itsekin aika lailla, kun tajusin omat positiiviset ajatukseni.

On tässä tosin ongelmansakin, sillä jokainen työlle uhrattu lisähetki tuntuu olevan suoraan pois liikunnasta. Ja kun en liiku tarpeeksi, niin makeanhimo alkaa välittömästi nostaa päätään. Onhan se ruokavalio tietysti muuten ihan kuosissa, joten siinä mielessä ei olla mitenkään katastrofin partaalla, mutta en vaan itse tykkää tästä nyt ollenkaan, kun tuntuu, etten hallitse itseäni. Ilmeisesti minulta kuitenkin löytyy jollain tapaa kehittyneitä työkaluja asian käsittelyyn ja ratkaisemiseen, sillä kykenin tunnistamaan tilanteen melko varhaisessa vaiheessa ja sen sijaan, että olisin vain antautunut ja heittäytynyt surutta mielitekojen vietäväksi, niin rupesinkin pistämään kampoihin. Pakko lisätä liikuntaa, ei tästä muuten mitään tule ja sen tähden asetankin itseni täksi illaksi tiukkaan ylityökieltoon ja painelen suorinta tietä salille. Moro!

Ryhtiliike

Ajattelin hienosti heti tähän vuoden alkuun laittaa asiat taas mallilleen ja muistutella mieliin pari rakasta tapaa, jotka ehtivät tässä jo matkan varrella vähän unohtua. Nyt puhutaan iltarutiineista, joiden suhteen olin vielä syksyllä hyvinkin tarkka. Laitoin tietokoneen kuuliaisesti kiinni jo iltaseitsemältä ja telkkarinkin viimeistään kahdeksalta. Lisäksi himmentelin valoja jo hyvissä ajoin, tein rentoutusharjoituksia, saatoin käydä illalla pienellä happihyppelyllä, menin hyvissä ajoin nukkumaan ja mietin asiat muutenkin aika pitkälti siitä näkökulmasta, etten ainakaan tietoisesti vaikeuttaisi uniongelmaisen tilannettani roikkumalla vaikka netissä yömyöhään.

Kaikkien edellä mainittujen puuhien parissa oli oikeasti kivaa ja nautin siitä, kun sain rauhoittaa illat ihan vaan itselleni. No, sitten tuli talvi, jouluvalmistelut ja tuhat muuta tekosyytä, jotka salakavalasti ja osin huomaamatta saivat keskittymiseni herpaantumaan. Samoille nurkille ajoittui myös unenlaatuni parantuminen ja sen lisäksi, että olin huomaamattani luopunut monista rakkaista iltatavoistani, menin siinä samassa rytäkässä opettamaan itseni vahingossa myös siihen, että ei se nyt oikeastaan niin hirveästi haittaa, koska uni näköjään sujuu ilmankin. Ensin jää yksi rutiini pois, toinen seuraa huomaamatta perässä ja ennen kuin huomaakaan, on se kuuluisa piru jo vienyt koko käden. Ja sehän ei ollut se alkuperäinen tarkoitus.

Nyt onkin siis korkea aika hienoiselle ryhdinpalautusliikkeelle. Töissä on sen verta kiirusta, teen pitkää päivää ja vapaa-aika on kutistunut minimiin, joten tuntuu, että jokainen liikenevä uniminuutti tulisi tarpeeseen. Luen juuri Leo Babautan loistavaa The Power of Less -kirjaa, jossa painotetaan, että uusia tapoja pitäisi opetella yksi kerrallaan. Jos yrittää heittää koko elämän uusiksi ihan kertalaakista, niin keskittyminen jakautuu liian moneen suuntaan ja projekti kusee ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan. Senpä takia aionkin nyt alkuun keskittää kaikki voimavarani ainoastaan yhteen konkreettiseen muutokseen eli siihen, että se tietokone ihan oikeasti menee kiinni klo 19. Uskon, että kun saan homman tuolta osin taas toimimaan, niin minulle vapautuu iltaan monta ihanaa tuntia lisävapaa-aikaa ja sitä kautta myös kaikkien niiden muiden rutiinien tekeminen helpottuu. Niistä en kuitenkaan tässä vaiheessa ota vielä mitään paineita, ne tulevat kun ovat tullakseen, keskityn nyt ainoastaan siihen tietokoneeseen, koska se tuntuu olevan minulle tällä hetkellä se kaiken pahan alku ja juuri.

Tällä viikolla sain jo vähän esimakua tulevasta. Nimittäin ne illat, kun olen malttanut pitää koneen koko illan kiinni, ovat itse asiassa olleet ihan parhaita, suorastaan niitä viikon huippuhetkiä. Kummasti onkin yhtäkkiä jäänyt aikaa kaikelle kivalle ja olen pitkästä aikaa ehtinyt iltaisin ihan vaan lukea kirjaa, juoda rauhassa kupin rooibosta ja syödä pari palaa raakasuklaata. Ja believe me, kyllä se nyt aina netissä surffailun voittaa.

Herkutellen

Terveisiä ruokapöydästä! Päätin viikonlopun ratoksi räpsiä vähän kuvia ruokalautasistani. Aika perusmeiningillä mentiin eli luvassa ei ole mitään hienoa hifistelyä, ainoastaan sitä hyvää ja helppoa arkiruokaa. Sitä kun tekee ja ostaa aina suuremman satsin tietynlaista ruokaa kerralla, niin sitähän sitten myös syödään pitkään ja hartaasti. Nyt vaihtelin vähän makuelämyksiä kalan ja lihan välillä ja jälkiruoallakin tuli herkuteltua.

Kuin todistusaineistoksi siitä, että aamuisin pärjää vallan mainiosti myös ilman niitä perinteisiä leivän kappaleita, on tässä kuva perjantaisesta herkkuaamiaisestani. Eli lautaselle päätyi kahdenlaista kalaa, iso kasa salaattia, avokadoa, kurkkua, oliiviöljyä ja tuoretta basilikaa. Tartteeko edes erikseen sanoa, että aika nannaahan tuo oli.

Lauantaina jatkettiin melko samalla linjalla eli aamupalalautanen oli taas kala- ja salaattipainotteinen, mutta lisäsin mukaan pitkästä aikaa munakkaan. Ja hyvää oli!

Lauantai-iltana oli pakko saada jotain herkkuhyvää, kun ankkuroin itseni loppuillasta telkkarin ääreen. Kaveriksi päätyi pieni kulhollinen banaanijäätelöä eli blenderillä mössöksi hurautettua pakastettua banaania. Mausteeksi taisin laittaa muutaman hyppysellisen kanelia ja ihan täydestä jätskiannoksesta meni.

Sunnuntaiaamuna oli sitten aika siirtyä taas vaihteeksi lihaan. Vatsani takia olen viime aikoina syönyt lähinnä vaaleaa lihaa, se kun sulaa punaista kaveriaan paremmin. Kalkkuna on ihan parasta ja sitähän tuokin tuossa lautasella totta kai on. Eli kalkkunan filettä ja kalkkunan jauhelihaa paistettuna pannulla ja seassa raastettua kesäkurpitsaa ja siitakesieniä. Salaatin ja munakkaan tuosta varmaan tunnistaakin.

Vielä tässä vaiheessa, kun vatsaprojektini on hieman vaiheessa, syön punaista lihaa aika säästellen eli ihan maksimissaan kerran päivässä ja ei mieluiten ihan joka päivä. Tänään teki mieli naudan jauhelihaa ja sitähän sitä sitten oli saatava. Oli pitkästä aikaa taas niiiiin hyvää. Mukana lisäksi salaattia sekä höyrytettyä bataattia ja kesäkurpitsaa.

Sunnuntaina olin ahkera ja pakersin koko päivän erään mielenkiintoisen projektin parissa. Monen tunnin pähkäilyn jälkeen koin lopulta pari merkittävää ahaa-elämystä ja sain hommat sellaiseen pisteeseen, että olin vaan ihan älyttömän ylpeä itsestäni. Koin totta kai ansaitsevani jonkun palkinnon aherruksestani ja koska nyt on taas vähän tullut kamppailtua suklaamielitekojen kanssa, niin tietysti se ensimmäinen alkukantainen ajatus oli, että pakko saada iso säkillinen lähikaupan yhtä tiettyä irtokarkkisuklaata. Pitkään mietiskelin ja harkitsin, että onkohan se nyt kuitenkaan ihan hyvä ajatus, koska juuri viikko sitten satuin sitä samaista suklaata syömään ja sain vatsani ihan totaalisen kipeäksi. Lopulta päädyin kompromissiin ja lähdin ihan vaan viattomasti ulos kävelemään - tosin lähikaupan suuntaan ja lompakko varulta mukanani. Kiertelin kaupan karkkihyllyjä ja kävin jopa ben&jerry's -kaapin edessä pyörähtämässä ja lukemassa tuoteselosteita. Vaikka jotain vähän tekikin mieli, niin mikään tietty yksittäinen herkku ei sitten kuitenkaan ihan täysin vetänyt puoleensa, eivät edes ne irttarihyllyn suklaat tai ben&jerry's. Kävin pitkään keskusteluja itseni kanssa ja montaa tuotetta ehdin jo hypistelläkin, mutta mielessä takoi kuitenkin vatsan hyvinvointi ja vaiheessa oleva mahaprojekti, joten päädyin lopulta parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun eli poistuin kaupasta ainoastaan lempparinaistenlehti kainalossani ja painelin kotiin blendaamaan itselleni mansikoista, mustikoista, mustaherukoista ja pätkästä pakastettua banaania jonkin sortin marjasorbetin. Oli hirmuisen hyvää ja nyt on ehkä ihan tuhat kertaa parempi olo ja fiilis kuin jos olisin oikeasti vetässyt ne suklaat naamariin.

Mahtavaa viikon alkua kaikille!

Työtä ja tekemistä

Kiirettä pitää, se olisi taas se aika vuodesta, kun töitä saa tehdä niin paljon kuin sielu sietää - ja vielä vähän enemmänkin. Sillä kun normi-ihmiset juhlivat vuoden vaihtumista ja uuden alkua, niin minä olen työni puolesta vielä hyvinkin kiinni vanhassa ja päällimmäinen ajatus vuoden vaihtuessa (sen skumpalla kilistelyn ja rakettien ihailemisen sijaan) onkin, että no nyt se tilikausi sitten päättyi. Kirjanpitäjä henkeen ja vereen, katsokaas :D

Minulle alkuvuosi tarkoittaa samaa kuin kiire. Ei välttämättä kuulosta kovin houkuttelevalta, mutta kummasti se tekeminen vaan sitten aina vie mukanaan ja siitä jopa jollain sairaalla tavalla nauttii. Tilinpäätöksen, tässä tapauksessa konserni-sellaisen, tekeminen on ihan oma projektinsa. Sen kanssa ollaan naimisissa helmikuun puoliväliin saakka ja halusi tai ei, niin se on mielessä ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla. Viime vuonna ehdin jopa niin kiintyä siihen tuotokseeni, että tuntui lopulta ihan mielettömän haikealta, kun jouduin päästämään sen käsistäni ja antamaan julkaistavaksi - ihan kuin oma lapsi olisi lähtenyt maailmalle. Joo, eipä ole tainnut ammatinvalinta minun kohdallani kovin pahasti metsään mennä, ihan selvä kirjanpitäjä.

Olen tällä viikolla pohtinut ihmismielen kummallisuutta. Kun tietää, että kiire ja viime hetken paniikki tässä tulee joka tapauksessa, niin minulla on työteho noussut ihan uusiin sfääreihin ja olen yhtäkkiä nyt tällä viikolla saanut hoidetuksi jo vaikka mitä asioita, jotka vielä viime viikolla tuntuivat ihan ylitsepääsemättömän vaikeilta. En ymmärrä. Tietysti unen laadun ja määrän äkillisellä paranemisellakin on varmasti joku osansa asiassa, mutta väitän silti, että loppuosa tulee ihan tästä tilinpäätösajan flowfiiliksestä. Olin esimerkiksi jo useamman viikon ehtinyt pyöritellä pöydälläni sellaista excel-taulukkoa, jonka logiikka ei tahtonut avautua sitten millään, niin annas olla, kun päästiin tämän viikon maanantaiaamuun, niin koin yhtäkkiä jonkun suuremman luokan valaistuksen ja homma oli viidessä minuutissa tehty. Ja vielä maanantaiaamuna, hei!

Taisin vähän jo mainitakin, etten tehnyt mitään uudenvuodenlupauksia, mutta sen olen itselleni luvannut, että aion tämän alkuvuoden ottaa ihan vaan rennosti, elää sen vähän vapaa-ajan suhteen ilman mitään tiukkaa aikataulutusta ja tehdä juuri sitä mitä haluan. Nyt jos koska tarvitsen vastapainoa hektiselle työelämälle, joten aion myös panostaa henkiseen hyvinvointiin ja lisätä rentoutumista, liikuntaa ja kaikkea sellaista kivaa, mikä saa leveän hymyn naamalleni. Minä olen sen ansainnut.

Kaunis kiitos vuodelle 2011

Mun viime vuosi huipentui ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Tässä on koko syksy mennyt univaikeuksien kanssa kamppaillessa ja jouluna alkoi nyt vihdoin näyttää siltä, että se kolmen kuukauden aikana tehty työ oikeasti kantaa hedelmää ja kykenen taas nukkumaan hyvin. Niin mahtava fiilis! Edelleenkin siis teen töitä asian eteen ja yritän pitää kiinni nukkumista helpottavista iltarutiineistani, mutta enää unet eivät näköjään kaadu siihen, jos nyt joku taikasana jääkin sanomatta. Nyt viikonloppuna pistelin menemään zetoja melkein kellon ympäri, kun vielä muutama kuukausi sitten tilanne oli se, että heräsin lauantai- ja sunnuntaiaamuisin jo niin hyvissä ajoin, että kukkokin olisi ollut kateellinen.

Uniasioiden lähdettyä sujumaan olen ilokseni löytänyt taas myös liikunnan riemun. Vielä syyskuuhun asti kävin säännöllisesti salilla ja lenkkipolulla, mutta siinä vaiheessa kun yöunet lähtivät alta, niin totta kai se vaikutti myös yleiseen jaksamiseen ja jossain kohtaa tilanne vaan meni siihen, että en saanut enää aikaiseksi lähteä salille. Iltatreeni selvästi piristi minua, joten jouduin siirtämään urheilut aamuun ja koska aamuisin olin aina niin kuollut huonosti nukutun yön jälkeen, niin eipä ihan ensimmäisenä tehnyt mieli lähteä lenkille. Ja onhan sekin totta, että kun ihminen ei nuku kunnolla, ei keho myöskään kykene kunnolla palautumaan urheilusta ja muusta rasituksesta, joten siinäkään mielessä ei ollut mieltä lähteä ihan ylenmäärin puntteja nostelemaan. Olisin voinut käydä tekemässä lyhytkestoisia sali- ja juoksutreenejä, mutta kun nekin olisi mieluummin pitänyt tehdä heti aamutuimaan, niin eipä vaan tullut tehtyä. 

Sitä paremmalta se siis nyt tuntuu, kun olen taas tehnyt paluun treenikentille. Muutaman hyvin nukutun yön jälkeen rupesi taas kuola valuen tekemään mieli salille ja niinpä kävinkin viime perjantaina verestämässä vanhoja muistoja ja kokeilemassa, miltä se treeni tuntuukaan. Oli siis niin huippukivaa! Ja vähän hassua, että vaikka olenkin viimeiset kolme kuukautta ollut tekemättä salitreeniä, niin melko samoista painoista pystyin nyt jatkamaan, mihin silloin viimeksi jäin. Täytyy tosin myöntää, että tässä tapauksessahan kolmen kuukauden treenitauko ei tarkoita sohvalla makaamista ja herkkujen mussuttamista, vaan olen vatsani takia ollut aika tiukalla ruokavaliolla, minkä seurauksena esimerkiksi rasvaprosenttini tuli muutamassa viikossa ihan ropisten alas. Eli olosuhteisiin nähden ihan hyvässä kunnossahan tässä ollaan. Ja pakko nyt vielä hehkuttaa, että niin huippufiilis, kun tuntee taas kropassaan, että jotain on tullut tehtyä!

Lauantaina kävin heti myös verestämässä lenkkimuistojani. Oli ihan paras keli, muutaman asteen pakkasella, ja askel oli jostain syystä kumman kevyt. Pistelin tuolla rantoja pitkin menemään ja luulin, etten näin pitkän tauon jälkeen jaksaisi juosta lähintä lyhtypylvästä pidemmälle, mutta voi kuinka väärässä olinkaan. 15 minuuttia meni hölkätessä ihan kevyesti ja olisin varmaan pidemmällekin jaksanut, mutta menin jossain kohtaa päättämään, että juoksen tiettyyn risteykseen asti ja siitä kun alkoi sopivasti sellainen vähän jyrkempi ylämäki, niin aika helposti se vaihtui siinä vaiheessa kävelyksi. En siis ole mikään pitkän matkan juoksija, viime kesän huippusuoritus oli, kun juoksin 5 km mäkisen metsäpolkulenkin, sen jos vaikka jaksaisi ensi kesänäkin juosta edes kerran, niin olisin tyytyväinen. Siinä on sen verran sitä korkeuseroa, että kyllä se ihan kuntoa vaatii.

Kun nyt kerta vauhtiin pääsin, niin kävin sitten tänäänkin pyörähtämässä lenkkipoluilla. Aika kevyesti tuli hölköteltyä, mutta erityiseksi ja minulle rakkaaksi lenkin teki se, että olimme keskellä metsää ja sain juosta niitä ihania kohmeisia metsäpolkuja. Olen ihan tosissani tykästynyt metsässä juoksemiseen, siellä on niin rauhallista, maasto on sopivan vaihtelevaa, maisemat kauniita ja juoksemiseenkin täytyy eri tavalla keskittyä, ettei kompastu puunjuuriin tai muihin esteisiin.

Ihan parasta uutta vuotta kaikille! Tästä tulee niin hieno vuosi, tunnen sen ihan luissa ja ytimissä asti. Vietin muuten ehkä elämäni rauhallisimman uudenvuodenaaton: en nähnyt ensimmäistäkään rakettia ja menin nukkumaankin jo ennen kuin vuosi ehti edes vaihtua. Niin ja todettakoon nyt vielä, että en tehnyt ainuttakaan uudenvuodenlupausta. Minulla on muutama haave, joiden toivon toteutuvan tai ainakin jollain lailla edistyvän tänä vuonna, mutta niistäpä en puhu vielä yhtään sen enempää.